Pohdintoja keskustelemattomuuden kierteestä

Olin tänä syksynä toisena vastuuopettajana kurssilla, johon osallistui opiskelijoita sekä sukupuolentutkimuksesta että historia-aineista. Lisäksi ryhmä oli kaksikielinen eli opiskelijoita oli sekä Turun yliopistosta että Åbo Akademilta. Osa heistä oli vasta aloittanut opintonsa, kun taas toiset olivat edenneet jo graduvaiheeseen.

Hyvin moninaisen ryhmän opettaminen sai minut miettimään pedagogisia kysymyksiä, etenkin opetustilanteen vuorovaikutteisuutta. Tällä kertaa keskustelevan ilmapiirin luominen osoittautui nimittäin erityisen haasteelliseksi. Osin tämä johtui siitä, että kurssin alkaessa sekä kaikki opiskelijat että me opettajat ja opiskelijat olimme toisillemme vieraita. Lisäksi kurssi koostui pääosin vierailuluennoista, mikä vaikeutti keskustelulle turvallisen tilan luomista. 

 

Pidin itse kurssilla kaksi luentoa, joista toinen oli kurssin aloittanut johdantoluento. Kurssin loppupuolella luennoin vielä oman tutkimukseni teemoista. Olin myös mukana kaikilla vierailevien luennoitsijoiden opetuskerroilla, ja pyrin luentojen yhteydessä omalta osaltani rohkaisemaan opiskelijoita kysymysten ja kommenttien esittämiseen. Siitä huolimatta kokonaisuutta tuntui vaivaavan keskustelemattomuuden kierre. Opiskelijat kommentoivat toki Moodlessa lukemaansa ja luennoilla oppimaansa, mutta itse luentosalissa vastassa oli lähes täydellinen hiljaisuus. Mikä siis meni vikaan?

Feministisessä pedagogiikassa korostetaan hierarkkisen opiskelija–opettaja-jaon purkamista. Kasvatustieteissä puhutaan myös laajemmin opettajan sensitiivisyydestä, joka auttaa sellaisen ilmapiirin luomisessa, jossa opiskelijat kokevat ajatustensa jakamisen mielekkäänä ja tilanteen turvallisena myös itsensä haastamiseen. Nämä ovat myös niitä ihanteita, joihin omassa opetuksessani pyrin. Siitä huolimatta yhteyden saaminen opiskelijaryhmään tuntui tällä kertaa haasteelliselta. 

Selitystä on mahdollista hakea kurssin muodosta. Koska valtaosa opetuksesta koostui vierailuluennoista, mahdollisuudet muodostaa aito vuorovaikutussuhde opiskelijoiden kanssa olivat rajallisemmat kuin niillä kursseilla, joilla olen kohdannut heidät omilla luennoillani viikko toisensa jälkeen. Tästä johtuen en saanut myöskään itse sitä kokemusta oppilaiden kohtaamisesta, joka olisi auttanut minua vapautumaan opettajan roolistani. 

Introverttina ihmisenä opetustilanteet ovat minulle nimittäin lähtökohtaisesti haasteellisia. Niistä selviämiseksi olen tottunut pistämään päälle opettajan roolin, kun astun opetettavan ryhmän eteen. Mitä tutummaksi ryhmä käy, sitä helpommin opettajan rooliin tulee rakoja. Tällä kurssilla suojakuori tuntui kuitenkin pysyvän paikallaan ja peittävän herkkyyteni, joka on minulle muuten ominaista ihmisten välisessä kohtaamisessa.

Luonnollisesti jokainen opetustilanne ja vuorovaikutussuhde opetettavan ryhmän kanssa on erilainen. Mitä enemmän opetuskokemusta karttuu sitä helpompi opetustilanteeseen on heittäytyä omana epätäydellisenä itsenään. Itseni kaltaisille opettajille vastaus voisi kuitenkin löytyä myös yhteisopettajuudesta. Ajatus vahvistui, kun seurasin opetustilannetta, jossa keskusteleva ilmapiiri syntyi jo lähtökohtaisesti opettajien keskinäisestä dialogista. Se tuntui tarjoavan sekä opiskelijoille mallin vuorovaikutteisesta oppimisesta että opettajille turvallisen tavan heittäytyä vapaaseen keskusteluun. 

Heidi Kurvinen