Fantasia feministisestä historiasta

Feministinen pedagogiikka 2 on loppusuoralla ja kurssivuosi on tarjonnut sekä uusia oivalluksia että nostanut pintaan muistoja. Kun mietin pedagogiikkaa ja feminismiä, mietin niitä erityisesti suhteessa omaan tieteenalaani, historiaan, johon liittyen pääosin olen opettanut. Historia-aineissa olemme melkolailla tottuneet sukupuolihistorian läsnäoloon, enkä minäkään ole sitten väitöskirjavuosien aina aktiivisesti ajatellut sukupuolihistorian tai feministisen historiantutkimuksen teoreettista perustaa. Ehkä nyt, korona-etätyö-viikolla 2, on aikaa miettiä tätäkin.

Kun silmäilin kotona olevaa kirjallisuutta (työhuoneelle ei siis ole asiaa), katseeni osui Joan Scottiin eikä suosikkiini Only Paradoxes to Offer (1996) vaan kokoelmaan The Fantasy of Feminist History (2011). Keskiössä on gender-käsite, mutta myös feministisen historian vaiheet ja kyky säilyä kriittisenä. Kirjaa selaillessa nyökyttelin Scottille ja tuumin, että kuten Amerikassa ja muualla Euroopassa myös meillä opetukseen on vakiintunut naisten historiaa ja sukupuolihistoriaa, seksuaalisuuksien historiaa, queerhistoriaa. Nyökyttelin myös havainnolle, että sitten 1970-luvun pioneerien feministinen historiantutkimus on tuottanut valtavan määrä tutkimusta, omia tieteellisiä lehtiä, näkyvyyttä oppituoleissa ja myös yleistajuisissa historiateoksissa. Paljon on muuttunut ja saavutettu. Scott ei kuitenkaan ole tyytyväinen vaan kysyy, merkitseekö ”voitto samalla myös loppuunmyyntiä”, onko kriittisen, kyseenalaistavan ja uusia kysymyksiä kysyvän feministisen historiantutkimuksen läpilyöntiä seurannut sen unohtaminen ja jättäminen. Onko saavutetut oppituolit ja asemat ehkä muuttaneet tavoitteita, muokanneet uudistusmieltä asemien puolustamiseksi. Mikä on vielä - tai nyt - feminististä historiantutkimusta? Tarvitaanko sitä?

Joan Scottin artikkeli “Gender – A Useful Category of Historical Analysis” vuodelta 1986 on ohittamaton klassikko. Scottin jatkokehittely käsitteiden, feministisen teorian ja historiantutkimuksen parissa on tuottanut mm. länsimaisen akateemisen feminismin historiaa ja oivaltavia luentoja etenkin Ranskan feministisen ajattelun pitkästä historiasta. Kaikki teoreettiset tekstit eivät ehkä ole yhtä luettuja kuin vuoden 1986 artikkeli, ja psykoanalyysistä ammentaminen The Fantasy of Feminist History –teoksessa (2011) ei kovin vahvasti puhutellut ainakaan minua silloin kun teos ilmestyi. Nyt kun palasin katsomaan, mihin fantasiaa ja halua feministisessä historiateoriassa tarvitaan tai voidaan käyttää, ehkä ymmärsin enemmän.

2000-luvun Scottille ’gender’ ei ole analyyttisenä kategoriana riittävä ”not a useful enough category of analysis” (s 38), kuten se ei ole ollut monelle muullekaan enää pitkään aikaan. On syytä muistaa, että identiteettien rakentumisen historiallisissa prosesseissa osaansa näyttelevät myös mm. “rotu, seksuaalisuus, etnisyys, kansallisuus”, Scott muistuttaa. Hän osaa identiteetin käsitteen purkamisen sekä erojen teon ja vallan toiminnan analyysin suvereenisti, ja vuoden 2011 kokoelmassa hän kytkee näihin vanhoihin tuttavuuksiinsa psykoanalyyttisesta perinteestä nousevien fantasian ja kuvittelen ulottuvuuksia (S. Žižek, J. Lacan) – sosiaalisempien teorioiden esiin nostamien kuviteltujen yhteisöjen, kuviteltujen traditioiden ja fiktiivisten yhteisyyksien lisäksi. (B. Anderson, E. Hobsbawn, D. Riley).

Scottin ajattelussa on kiehtovaa halun ja mielihyvän käsitteiden käyttö toimijuuden ja seksuaalisen eron jäsennyksen tiettyjen historiallisten tilanteiden analyysissä. Mutta eniten taidan edelleen pitää hänen radikaalin historiallistamisen ajatuksestaan, kaiken ennalta tietämisen epäilemisestä, horjuttamisesta, historiallisen tilanteen ehdoille asettamisesta. Edes historioitsijalle, jolle ”kaikki virtaa”, tämä ei ole helppo ajatus. Vaativaa radikaali historiallistaminen on siksi, että myös omat analyyttiset kategoriamme tulee historiallistaa, ja pitää kysyä, mikä on eron tekojen historia, miten rodun, seksuaalisuuden, uskonnon, kansallisuuden jne kategoriat ovat muuttuvia, historiallisia, tilanteisia. Miten omat analyyttiset välineemme ja oma kollektiivinen identiteettimme ovat historiallisia, ei ole aina helppo kysymys asettaa. Kuitenkin, tiedon kategorioiden itsestäänselvyyksien kysyminen on keskeistä, ja Scottin (s 42) mukaan se on merkki ”aktiivisesta, tulevaisuus-orientoituneesta feministisestä kriittisestä halusta”.

Kriittinen halu? Kyllä, sitä muotoilua Scott käyttää. Fantasia? Kuvitelma? Kyllä, Scott visioi, että feministisinä (historian) tutkijoina meidän toimijuutemme on halua (desire), joka ilmenee kriittisyytenä, jatkuvana konventionaalisen viisauden haastamisena (undoing). Fantasian, kuvittelemisen kyvyn nimissä tämä ei ole puhtaan järjen operointia vaan myös luovaa.

Feminististä historiantutkimusta luotaavan kirjansa johdannossa Scott maalaa eteemme kuvan feministisistä historioitsijoista muusa Kleion palvelijoina (antiikin tarustossa Kleio on yksi yljumala Zeuksen ja muistin jumalattaren Mnemosynen yhdeksästä tyttärestä). Kleion palvelijoilla ei ole pysyvää kotia, eivätkä he istu ja kävele vaan lentävät. Kysymisen ja horjuttamisen, vapauden lisäämisen ja uuden etsimisen palveleminen on uusliberalistisessa yliopistossa ja sen luokkahuoneissa tärkeää, vaikka se saattaa olla koko ajan vaikeampaa. Silti Scottin monet ajatukset ja virkkeet inspiroivat ja tuntuvat tärkeiltä, esimerkiksi tämä:  ”Those who fly escape the dangers of domination, the tyrannical powers of orthodoxy” (s. 44). Edes vaikeina epävarmoina aikoina, jolloin turvallisuus korostuu, tämän perusvireen ei soisi katoavan.

Scott, Joan Wallach, The Fantasy of Feminist History, Durham and London: Duke University Press, 2011.