Pidin tällä viikolla luennon Jyväskylän yliopiston
sukupuolentutkimuksen oppiaineen Nykysuuntauksia-kurssilla ja olin sen jälkeen aivan
liekeissä! Yritän seuraavassa pohtia vähän sitä, miksi näin kävi, mikä teki
luennoinnista minulle hyvän, jopa flow-kokemuksen. Entä voisiko jotenkin edesauttaa
sitä, että opetustilanteissa olisi aina yhtä innostavaa?
Taustaksi tämä. Työskentelen yliopistotutkijana.
Työtehtäviini kuuluu lähinnä tutkimuksen tekemistä, kierrän myös jonkin verran puhumassa
tutkimusaiheestani (populismi, vihapuhe) eri paikoissa: lukioissa, kolmannen
sektorin toimijoiden tapahtumissa jne. Ohjaan myös aika paljon väitöskirjoja, mutta
en juurikaan opeta yliopistolla. Luennointi, jota aiemmin assistentin,
yliassistentin tai lehtorin pestissä toimiessani oli enemmän kuin olisi aina välittänytkään,
on nykyisin minulle harvinaisempaa, ehkä siksi jopa herkkua.
Luentoni otsikkoni oli ”Sukupuoli(ttaminen), rodullistaminen
ja rasismi”. Luennoin samalla otsikolla myös viime vuonna, joten lupauduin
tämänkin vetämään kaiken kiireen keskellä, vaikka se ei tehtävänkuvaani
oikeastaan kuulukaan. Minusta on tärkeää säilyttää jonkinlainen kosketuspinta
opiskelijoihin, ja opettamallahan se onnistuu. Oli sitä paitsi aika helppoa
vain päivittää vanhat luentokalvot. Ja ainahan minä puhun mielellään tärkeäksi
kokemastani aiheesta, joka liittyy omaan tutkimukseeni. (Tämähän on se ideaali,
näin yliopistossa tutkimukseen perustuvaa korkeinta opetusta antavana
laitoksena pitäisikin olla.)
Koska syyskuu on yliopistossa kamala kaikkine hakemuksineen
ja deadlineineen, olin kuitenkin aika väsähtänyt mennessäni iltapäivällä
luennoimaan. Saapuessani luentosaliin monet opiskelijat jo istuivat odottamassa
(olin kyllä ihan ajoissa). Yksi kysyi heti kangaskassistani, että symboloiko se
feminismiä. Se oli tyttäreni Fotografiska-kassi, jonka olin sattunut nappaamaan
mukaan aamulla, kun kaikki kamat eivät mahtuneet veskaani, enkä ollut ajatellut
kassin symboliarvoa sen enempää. Mutta siitä lähtikin keskustelu käyntiin ennen
kuin luento oli edes alkanut. Ja tämä opiskelijoista lähtevä aktiivisuus jatkui
koko luennon ajan.
Kun innostun – kuten taas kerran kävi, kun puhuin itseäni
kiinnostavasta asiasta – minulla on tapana puhua pulputtaa innokkaasti. Tälläkin
kerralla eksyin välillä aiheesta, kun tuli jotakin muuta kiinnostavaa mieleen.
Kertoilin myös lasteni ajatuksista esimerkiksi vihapuheeseen liittyen (tätä
olen tehnyt usein ja ihan luvalla) ja heidän pohdintaansa siitä, miten
esimerkiksi n-sanaan pitäisi suhtautua.
En siis ollut tilanteessa erityisesti ”opettajan” roolissa
vaan pikemminkin pälätin luokan edessä ihan asiaa kalvoista, mutta vähän myös
tajunnanvirtaa. Kerroin – niin kuin aina teen – selvästi, että olen kriittinen
kulttuurintutkija ja feministinen tutkija. Ja että nämä tutkimusalat ovat
mielestäni sellaisia, että en voi edes teeskennellä neutraalia Tieteentekijää.
Olen väistämättä osa tutkimaani ilmiötä, tällä kertaa rasismia ja
rodullistamista, ja otan tutkimuksessani ja myös siitä puhuessani selkeän
antirasistisen kannan. Toisaalta kerroin myös, että jään toisinaan itselleni
kiinni epäkorrekteista, jopa rasistisista ajatuksista. Yhdessä sitten
pohdittiin, mitä asialle voisi tehdä.
Sukupuolentutkimuksen perusteisiin kuuluu epistemologia ja
feministinen tieteenkritiikki, joka osoittaa neutraaliuden mahdottomuuden.
Siksi tällainen positiointi ei sukupuolentutkimuksen luennolla ehkä herätä niin
paljoa hämmennystä kuin joillakin muilla estradeilla, joissa yleisö saattaa
odottaa etäisyyttä tutkittavaan aiheeseen.
Puhetulvastani huolimatta opiskelijat pyysivät ja myös saivat
ahkerasti puheenvuoroja. He jakoivat omia kokemuksiaan esimerkiksi pelimaailman
valkoisuudesta (fantasiapelin selkeästi kuvitteellisessakaan maailmassa ei
sallita muita kuin valkoihoisia kuninkaallisia!), suhtautumisestaan Musta Pekka
-hahmoon tai romanien kohtelusta), mutta reflektoivat myös teoreettisesti
luennon aihepiiriä. He haastoivat myös toinen toisiaan. On ihan parasta, kun
näin tapahtuu: keskustelu saa siivet, ja silloin minä opettajana lähinnä vain
kuuntelen ja jaan puheenvuoroja. Sain taas todistaa sitä, että kun antaa
vastuuta ryhmälle, se yleensä ottaa vastuun ja kantaa sen hyvin.
Silloinkin kun minulla oli käynnissä monologi, tuntui, että
opiskelijat seurasivat, tai ainakin he olivat hereillä ja nyökyttelivät
sopivissa kohdissa. Panin myös ilolla merkille, että vaikka osa opiskelijoista
oli tullut luennon alkamisen jälkeen, yksikään ei poistunut ennen kuin klo 15.45,
kun lopetin luennon.
Poistuessani luokasta minulla oli tosi hyvä fiilis, vaikka
olin puhunut ja olimme keskustelleet ikävistä asioista. Ilo oikein kupli
sisälläni. Miksi?
Nyt kun luennosta on kulunut muutama päivä ja suurin into on
hiipunut, olen miettinyt, mikä teki opetustilanteesta niin onnistuneen. Onnistuneen
ainakin minun mielestäni, mutta ehkä myös opiskelijoiden. Ainakin useampi
opiskelija kiitti luennon jälkeen, mikä ei ole mitenkään tavallista. Yksi vielä
sanoi: ”Oli ihanaa kuunnella, kun suhtauduit asiaan niin intohimoisesti.” Se
oli kiva kuulla, sillä joskus aina mietin, tuliko kerrottua oma kanta vähän
turhan innokkaasti.
Onnistumisen kokemuksessani ei kyse toivottavasti ollut vain
siitä, että minusta tuntuu hyvältä, kun saa sanomalleen innokkaita kuulijoita
(vaikka en kiellä, etteikö luennoinnissa olisi jotakin narsististakin, on toki!).
Jotakin muutakin tapahtui, jotakin sellaista, joka ei mitenkään välttämättä aina
ole mukana luennoinnissa. Olen kyllä vetänyt monta varmasti muidenkin kuin
itseni mielestä puuduttavaa luentoa esimerkiksi sosiaalitieteiden metodeista
tai ainakin induktiosta ja deduktiosta puhuessani.
Tätä viimeisintä, onnistunutta opetuskokemustani pohtiessani
mietin Fempeda-kurssin lähiopetuspäivien aikana käymiämme keskusteluja.
Leena-Maija Rossi esimerkiksi kertoi, miten hän ihan tietoisesti esiintyy
opettajana mieluummin vähän ”hassuna” kuin etäisen viileänä auktoriteettina. Pyrin
itse ihan samaan. Siksi en yritä muuttaa itseäni luennoimaan mennessäni, vaan
annan mielipiteideni, innostukseni ja ahdistuksenikin näkyä myös siellä.
Keskustelimme Fempedassa myös siitä, onko ”opettajuus” ylipäätään
onnistunut käsitevalinta. Moni koki ongelmalliseksi sen, että pitäisi ”opettaa”
opiskelijoita ja puhui mieluummin seminaarin vetämisestä tai luennoinnista. (Tästä
opettajuuteen ja opettajan rooliin liittyvästä ahdistuksesta kirjoitti muuten myös
kasvatustieteen alan ystäväni Facebookissa.) Muistan itse sen valaistumisen
hetken noin kymmenen vuotta sitten pedagogisissa APO-opinnoissa, kun tajusin,
että minun ei ole pakko omaksua ”opettajaidentiteettiä”, vaan voin ajatella
itseäni vaikka ohjaajana mieluummin. Tämä liittyy siihen feministiselle
pedagogiikalle ominaiseen ajatukseen, että tieto ei ole jotakin valmista, jota opettajat
sitten annostelevat opiskelijoille, vaan että tieto ihan oikeasti luodaan
yhdessä.
En siis nytkään mennyt luokkaan Opettajana kertomaan Suuria
Totuuksia enkä myöskään teettänyt kateederilta käsin didaktisia
aktivointiharjoituksia, en pitänyt porinaryhmiä, jotka joskus ovat aika
teennäisiä. Luento alkoi sattumalta, opiskelijan aloitteesta, keskustelemalla
kangaskassista, mikä oli hyvä alku. Silti oma yritykseni aloittaa varsinainen
luento-osuus ei ihan onnistunut: Minulla oli ensimmäisellä dialla sarjakuvataiteilija
Ville Rannan piirros, josta yritin saada opiskelijat keskustelemaan. He eivät
oikein lämmenneet tälle ajatukselle, joten sanoin, että tämä olikin vähän niin
kuin ekaluokkalaisia aktivoisi, ja kerroin sitten itse, miten kuva mielestäni käsittelee
sukupuolittamista ja rodullistamista. Kun olin jakanut omia haparoivia
ajatuksiani, muutamakin opiskelija innostui kertomaan omia tulkintojaan. Ja
ilmapiiri jatkui keskustelevana.
Luulen, että me kaikki opimme tällä luennolla opiskelijoiden
jakamista kokemuksista enemmän kuin mitä olisimme oppineet vain minun
monologistani. Hyvä oppimistilanne syntyi siis siitä, että välillemme muodostui
aito vuorovaikutus. Tästä on tietenkin kiittäminen aktiivisia opiskelijoita.
Sen verran otan kunniaa itselleni, että annoin mahdollisuuden
yllätyksellisyydelle, enkä esimerkiksi väkisin käynyt läpi kaikkia kalvoja, vaan
jätin tilaa keskustelulle.
Aina tämä ei onnistu, vaan luento on vedettävä läpi epäkiitollisen
yleisön edessä. Sen olen kuitenkin oppinut, että kannattaa mahdollisuuksien
mukaan mennä tilanteen ehdoilla. Usein opiskelijat osallistuvat mielellään, kun
heihin suhtautuu pikemminkin tasavertaisina keskustelijoina kuin
ekaluokkalaisina, joilta tivataan vastauksia tyhmiin kysymyksiin.
Yllätyksellisyys ei ole opettajan vihollinen, vaan voi toimia opetustilanteessa
innostavana tekijänä.
Ja silloin siitä tilanteesta lähtevät kaikki uutta oppineina
ja intoa puhkuen. Tai näin kävi ainakin tässä edellä kuvaamassani
opetustilanteessa minulle.
Tuija
P. S. Kiitos Sanna Karkulehdolle, jonka inspiroiva
virikeluento kurssimme toisena lähiopetuspäivänä Jyväskylässä rohkaisi minut
tähän itsekehuskelun täyteiseen blogikirjoitukseen. Kaikilla meillä on
opettamisessa sekä onnistumisen että epäonnistumisen kokemuksia. Ehkä mieluummin
kannattaa muistella noita ensin mainittuja.
P. P. S. Tämä blogikirjoitus on huono esimerkki pituutensa
vuoksi. Näin pitkiä kirjoituksia ei tarvitse eikä kannata tehdä J. Itsekin mielelläni lyhentäisin
tätä, mutta pakko kiitää seuraavaan tapaamiseen, joten pysyäkseni aikataulussa
postaan tämän nyt. Ohjeellisena tämä kirjoitus voi toimia siinä, että se
muistuttaa: Kasikin riittää! Blogikirjoitus ei ole tieteellinen essee!
