Opettamisen ilo – vai opetustilanteessa olemisen?

Pidin tällä viikolla luennon Jyväskylän yliopiston sukupuolentutkimuksen oppiaineen Nykysuuntauksia-kurssilla ja olin sen jälkeen aivan liekeissä! Yritän seuraavassa pohtia vähän sitä, miksi näin kävi, mikä teki luennoinnista minulle hyvän, jopa flow-kokemuksen. Entä voisiko jotenkin edesauttaa sitä, että opetustilanteissa olisi aina yhtä innostavaa?

Taustaksi tämä. Työskentelen yliopistotutkijana. Työtehtäviini kuuluu lähinnä tutkimuksen tekemistä, kierrän myös jonkin verran puhumassa tutkimusaiheestani (populismi, vihapuhe) eri paikoissa: lukioissa, kolmannen sektorin toimijoiden tapahtumissa jne. Ohjaan myös aika paljon väitöskirjoja, mutta en juurikaan opeta yliopistolla. Luennointi, jota aiemmin assistentin, yliassistentin tai lehtorin pestissä toimiessani oli enemmän kuin olisi aina välittänytkään, on nykyisin minulle harvinaisempaa, ehkä siksi jopa herkkua.

Luentoni otsikkoni oli ”Sukupuoli(ttaminen), rodullistaminen ja rasismi”. Luennoin samalla otsikolla myös viime vuonna, joten lupauduin tämänkin vetämään kaiken kiireen keskellä, vaikka se ei tehtävänkuvaani oikeastaan kuulukaan. Minusta on tärkeää säilyttää jonkinlainen kosketuspinta opiskelijoihin, ja opettamallahan se onnistuu. Oli sitä paitsi aika helppoa vain päivittää vanhat luentokalvot. Ja ainahan minä puhun mielellään tärkeäksi kokemastani aiheesta, joka liittyy omaan tutkimukseeni. (Tämähän on se ideaali, näin yliopistossa tutkimukseen perustuvaa korkeinta opetusta antavana laitoksena pitäisikin olla.)

Koska syyskuu on yliopistossa kamala kaikkine hakemuksineen ja deadlineineen, olin kuitenkin aika väsähtänyt mennessäni iltapäivällä luennoimaan. Saapuessani luentosaliin monet opiskelijat jo istuivat odottamassa (olin kyllä ihan ajoissa). Yksi kysyi heti kangaskassistani, että symboloiko se feminismiä. Se oli tyttäreni Fotografiska-kassi, jonka olin sattunut nappaamaan mukaan aamulla, kun kaikki kamat eivät mahtuneet veskaani, enkä ollut ajatellut kassin symboliarvoa sen enempää. Mutta siitä lähtikin keskustelu käyntiin ennen kuin luento oli edes alkanut. Ja tämä opiskelijoista lähtevä aktiivisuus jatkui koko luennon ajan.

Kun innostun – kuten taas kerran kävi, kun puhuin itseäni kiinnostavasta asiasta – minulla on tapana puhua pulputtaa innokkaasti. Tälläkin kerralla eksyin välillä aiheesta, kun tuli jotakin muuta kiinnostavaa mieleen. Kertoilin myös lasteni ajatuksista esimerkiksi vihapuheeseen liittyen (tätä olen tehnyt usein ja ihan luvalla) ja heidän pohdintaansa siitä, miten esimerkiksi n-sanaan pitäisi suhtautua.

En siis ollut tilanteessa erityisesti ”opettajan” roolissa vaan pikemminkin pälätin luokan edessä ihan asiaa kalvoista, mutta vähän myös tajunnanvirtaa. Kerroin – niin kuin aina teen – selvästi, että olen kriittinen kulttuurintutkija ja feministinen tutkija. Ja että nämä tutkimusalat ovat mielestäni sellaisia, että en voi edes teeskennellä neutraalia Tieteentekijää. Olen väistämättä osa tutkimaani ilmiötä, tällä kertaa rasismia ja rodullistamista, ja otan tutkimuksessani ja myös siitä puhuessani selkeän antirasistisen kannan. Toisaalta kerroin myös, että jään toisinaan itselleni kiinni epäkorrekteista, jopa rasistisista ajatuksista. Yhdessä sitten pohdittiin, mitä asialle voisi tehdä.

Sukupuolentutkimuksen perusteisiin kuuluu epistemologia ja feministinen tieteenkritiikki, joka osoittaa neutraaliuden mahdottomuuden. Siksi tällainen positiointi ei sukupuolentutkimuksen luennolla ehkä herätä niin paljoa hämmennystä kuin joillakin muilla estradeilla, joissa yleisö saattaa odottaa etäisyyttä tutkittavaan aiheeseen.

Puhetulvastani huolimatta opiskelijat pyysivät ja myös saivat ahkerasti puheenvuoroja. He jakoivat omia kokemuksiaan esimerkiksi pelimaailman valkoisuudesta (fantasiapelin selkeästi kuvitteellisessakaan maailmassa ei sallita muita kuin valkoihoisia kuninkaallisia!), suhtautumisestaan Musta Pekka -hahmoon tai romanien kohtelusta), mutta reflektoivat myös teoreettisesti luennon aihepiiriä. He haastoivat myös toinen toisiaan. On ihan parasta, kun näin tapahtuu: keskustelu saa siivet, ja silloin minä opettajana lähinnä vain kuuntelen ja jaan puheenvuoroja. Sain taas todistaa sitä, että kun antaa vastuuta ryhmälle, se yleensä ottaa vastuun ja kantaa sen hyvin.

Silloinkin kun minulla oli käynnissä monologi, tuntui, että opiskelijat seurasivat, tai ainakin he olivat hereillä ja nyökyttelivät sopivissa kohdissa. Panin myös ilolla merkille, että vaikka osa opiskelijoista oli tullut luennon alkamisen jälkeen, yksikään ei poistunut ennen kuin klo 15.45, kun lopetin luennon.

Poistuessani luokasta minulla oli tosi hyvä fiilis, vaikka olin puhunut ja olimme keskustelleet ikävistä asioista. Ilo oikein kupli sisälläni. Miksi?

Nyt kun luennosta on kulunut muutama päivä ja suurin into on hiipunut, olen miettinyt, mikä teki opetustilanteesta niin onnistuneen. Onnistuneen ainakin minun mielestäni, mutta ehkä myös opiskelijoiden. Ainakin useampi opiskelija kiitti luennon jälkeen, mikä ei ole mitenkään tavallista. Yksi vielä sanoi: ”Oli ihanaa kuunnella, kun suhtauduit asiaan niin intohimoisesti.” Se oli kiva kuulla, sillä joskus aina mietin, tuliko kerrottua oma kanta vähän turhan innokkaasti.

Onnistumisen kokemuksessani ei kyse toivottavasti ollut vain siitä, että minusta tuntuu hyvältä, kun saa sanomalleen innokkaita kuulijoita (vaikka en kiellä, etteikö luennoinnissa olisi jotakin narsististakin, on toki!). Jotakin muutakin tapahtui, jotakin sellaista, joka ei mitenkään välttämättä aina ole mukana luennoinnissa. Olen kyllä vetänyt monta varmasti muidenkin kuin itseni mielestä puuduttavaa luentoa esimerkiksi sosiaalitieteiden metodeista tai ainakin induktiosta ja deduktiosta puhuessani.

Tätä viimeisintä, onnistunutta opetuskokemustani pohtiessani mietin Fempeda-kurssin lähiopetuspäivien aikana käymiämme keskusteluja. Leena-Maija Rossi esimerkiksi kertoi, miten hän ihan tietoisesti esiintyy opettajana mieluummin vähän ”hassuna” kuin etäisen viileänä auktoriteettina. Pyrin itse ihan samaan. Siksi en yritä muuttaa itseäni luennoimaan mennessäni, vaan annan mielipiteideni, innostukseni ja ahdistuksenikin näkyä myös siellä.

Keskustelimme Fempedassa myös siitä, onko ”opettajuus” ylipäätään onnistunut käsitevalinta. Moni koki ongelmalliseksi sen, että pitäisi ”opettaa” opiskelijoita ja puhui mieluummin seminaarin vetämisestä tai luennoinnista. (Tästä opettajuuteen ja opettajan rooliin liittyvästä ahdistuksesta kirjoitti muuten myös kasvatustieteen alan ystäväni Facebookissa.) Muistan itse sen valaistumisen hetken noin kymmenen vuotta sitten pedagogisissa APO-opinnoissa, kun tajusin, että minun ei ole pakko omaksua ”opettajaidentiteettiä”, vaan voin ajatella itseäni vaikka ohjaajana mieluummin. Tämä liittyy siihen feministiselle pedagogiikalle ominaiseen ajatukseen, että tieto ei ole jotakin valmista, jota opettajat sitten annostelevat opiskelijoille, vaan että tieto ihan oikeasti luodaan yhdessä.

En siis nytkään mennyt luokkaan Opettajana kertomaan Suuria Totuuksia enkä myöskään teettänyt kateederilta käsin didaktisia aktivointiharjoituksia, en pitänyt porinaryhmiä, jotka joskus ovat aika teennäisiä. Luento alkoi sattumalta, opiskelijan aloitteesta, keskustelemalla kangaskassista, mikä oli hyvä alku. Silti oma yritykseni aloittaa varsinainen luento-osuus ei ihan onnistunut: Minulla oli ensimmäisellä dialla sarjakuvataiteilija Ville Rannan piirros, josta yritin saada opiskelijat keskustelemaan. He eivät oikein lämmenneet tälle ajatukselle, joten sanoin, että tämä olikin vähän niin kuin ekaluokkalaisia aktivoisi, ja kerroin sitten itse, miten kuva mielestäni käsittelee sukupuolittamista ja rodullistamista. Kun olin jakanut omia haparoivia ajatuksiani, muutamakin opiskelija innostui kertomaan omia tulkintojaan. Ja ilmapiiri jatkui keskustelevana.

Luulen, että me kaikki opimme tällä luennolla opiskelijoiden jakamista kokemuksista enemmän kuin mitä olisimme oppineet vain minun monologistani. Hyvä oppimistilanne syntyi siis siitä, että välillemme muodostui aito vuorovaikutus. Tästä on tietenkin kiittäminen aktiivisia opiskelijoita. Sen verran otan kunniaa itselleni, että annoin mahdollisuuden yllätyksellisyydelle, enkä esimerkiksi väkisin käynyt läpi kaikkia kalvoja, vaan jätin tilaa keskustelulle.

Aina tämä ei onnistu, vaan luento on vedettävä läpi epäkiitollisen yleisön edessä. Sen olen kuitenkin oppinut, että kannattaa mahdollisuuksien mukaan mennä tilanteen ehdoilla. Usein opiskelijat osallistuvat mielellään, kun heihin suhtautuu pikemminkin tasavertaisina keskustelijoina kuin ekaluokkalaisina, joilta tivataan vastauksia tyhmiin kysymyksiin. Yllätyksellisyys ei ole opettajan vihollinen, vaan voi toimia opetustilanteessa innostavana tekijänä.

Ja silloin siitä tilanteesta lähtevät kaikki uutta oppineina ja intoa puhkuen. Tai näin kävi ainakin tässä edellä kuvaamassani opetustilanteessa minulle.

Tuija

P. S. Kiitos Sanna Karkulehdolle, jonka inspiroiva virikeluento kurssimme toisena lähiopetuspäivänä Jyväskylässä rohkaisi minut tähän itsekehuskelun täyteiseen blogikirjoitukseen. Kaikilla meillä on opettamisessa sekä onnistumisen että epäonnistumisen kokemuksia. Ehkä mieluummin kannattaa muistella noita ensin mainittuja.

P. P. S. Tämä blogikirjoitus on huono esimerkki pituutensa vuoksi. Näin pitkiä kirjoituksia ei tarvitse eikä kannata tehdä J. Itsekin mielelläni lyhentäisin tätä, mutta pakko kiitää seuraavaan tapaamiseen, joten pysyäkseni aikataulussa postaan tämän nyt. Ohjeellisena tämä kirjoitus voi toimia siinä, että se muistuttaa: Kasikin riittää! Blogikirjoitus ei ole tieteellinen essee!