Unohdettua lukemistoa

2000-luvulla on tasaiseen tahtiin ilmestynyt suomenkielisiä artikkeleja ja kirjoja feministisestä pedagogiikasta. Tämä saa feminististä pedagogiikkaa opettavan kasvoille leveän hymyn: on olemassa tekstivaranto, josta valita opetusmateriaaleja. Valitettavasti eksplisiittisesti feministisen pedagogiikan nimellä julkaisemisen kasvulla on ollut myös varjopuolensa. Se on siirtänyt huomiota pois sellaisesta pedagogisesta kirjallisuudesta, jota ei ole eksplisiittisesti nimetty feministiseksi pedagogiikaksi, mutta jossa on vahva feministinen vire. Eräs tällainen teos on Sanna Kivimäen, Merja Kinnusen ja Olli Löytyn toimittama teos Tilanteen taju. Opettaminen yliopistossa (Vastapaino 2006).

Kirjan näkökulma on vahvasti opettamisen arjessa eikä siinä yritetä peitellä ristiriitaisuutta, joka opettamiseen liittyy. Kirjassa avataan ristiriidassa elämistä, kamppailua opetukseen ja tutkimukseen käytetyn ajan ja panoksen välillä, opettamiseen liittyviä monenlaisia tunteita, opetuksen arjessa selviytymisestä kumpuavia oivalluksia. Saatesanoissa teosta luonnehditaan seuraavasti: ”Kirjaan on koottu vinkkejä ja vihjeitä, joita opettajilla on tapana antaa toisilleen käytävillä, kuppiloissa ja kopiohuoneissa. Kirjassa on esimerkkejä, tarinoita ja pohdintoja käytännössä koetelluista opettamisen ja oppimisen konsteista sekä opettajan mielihyvän ja mielipajan lähteistä.”

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Tila-osio käsittelee niitä reunaehtoja, joissa opettamista yliopistoissa tehdään, kuten uuden ajan kapitalismin vaikutuksia, mutta myös yliopistorakennuksista vaikuttumista. Oma-osiossa kysytään muun muassa sitä, miten opettaa mestaroimatta, miten opetuskokemuksen karttuessa siirrytään usein opettamisen esittämisestä opettamisen tekemiseen sekä miten opetetaan kollegiaalisesti. Käytännöt-osiossa tuodaan esiin arjen opetustilanteissa kerrytettyä kokemustietoa toimivista käytännöistä ja kerrotaan siitä, miten (opetus)tilanteen taju kehittyy pikkuhiljaa opetusvuosien myötä.

Kirjan ilmestymisestä on kulunut 13 vuotta. Akateemisessa keskustelussa se on suhteellisen lyhyt aika. Kirjaa lukiessa huomaa kuitenkin erityisesti (opetus)teknologisen muutoksen. Piirtoheitin on poistunut teknisten sovellusten valikoimasta. Nykyisin ei seisoskella kopiohuoneessa, koska lukemistot jaetaan tiedostoina sähköisillä opetusalustoilla ja luetaan pääasiassa ruudulta. Luentojen kuvaamisen ja tallentamisen tekniikat ovat muuttuneet niin, ettei luennoitsijaa enää tarvitse kahlita neliömetrin kokoiselle alueelle ja livelähetyksissä on mahdollista kuulla myös vastapäässä esitetyt kysymykset. Verkko-opetus ei myöskään herätä niin suuria intohimoja kuin 2000-luvun alkupuolella.

Mutta opettamiseen liittyvät tunteet eivät näytä muuttuneen. Vaikka opettamisen ympäristöt ja tavat muuttuvat, itse opetustapahtuman peruslogiikka eli vuorovaikutukselle altistuminen pysyy. Edelleen yliopistossa opettaminen innostaa, ilostuttaa, ärsyttää, jännittää, pelottaa, harmittaa, tuottaa mielihyvää ja mielipahaa. Valitettavasti myöskään yliopiston affektiivinen ilmapiiri ei juuri tunnu muuttuneen. Eeva Jokinen kirjoittaa (s. 91): ”[m]uutama vuosi sitten keksin, että yliopisto on instituutio, joka kestää kasassa pelon voimalla. Tutkijat pelkäävät, että heidän tutkimuksensa vaietaan, mitätöidään tai että niitä kritisoidaan epäreilusti. Professorit pelkäävät, etteivät ole vakuuttavia ja arvovaltaisia. Opiskelijat pelkäävät, että heidät nolataan seminaarissa. Opettajat pelkäävät, että heidän epätäydellisyytensä tulee julki. Kaikki pelkäävät olevansa tyhmiä.” Kaiken ympärille kietoutuva, toimijuutta järsivä ja kyttäämään yllyttävä pelon ilmapiiri on läsnä edelleen.

’Vanhoistakin’ teksteistä ja ei suoraan feministiseksi pedagogiikaksi nimetyistä kirjoituksista saa oivaa keskustelupintaa niin opetukseen kuin oman opetuksen ja opettajuuden pohdintaan. Pitää vain jaksaa lukea laajalla skaalalla eikä rajata kirjallisuushakujaan vain ’feministinen pedagog*’ hakusanan taakse.

hanna o.

Sisältövaroituksista feministisenä (opetus)käytäntönä

 Nyt on suunnilleen viikon ajan kohistu Tulva-gatesta eli Naisasialiitto Unionin jäsenlehden toimituksen päätöksestä julkaista naisen sukupuolielin lehden kannessa. Lisäksi lehden sisäsivuilla on lisää alastomuutta, josta varoitetaan kannessa olevalla tarralla: ”Huomio! Sisältää alastomuutta”.  Naisasialiitto Unioni lähetti numerosta jäsenilleen viestin, jossa se sanoutui irti lehden sisällöistä ja pyysi anteeksi lehden postittamista kotiin. Naisasialiitto Unionin pääsihteeri Milla Pyykkönen kommentoi asiaa Helsingin Sanomissa 16.10.2019 seuraavasti:  

”Ensisijaisesti sen takia, että jo kannessa on sukuelimen kuva. Kannessa on myös sisältö­varoitus, että lehti sisältää alastomuutta. Inter­sektionaalisen feminismin keskustelun ydintä on se, että jos sisällöstä varoittaa, niin se pitää tehdä ennen kuin siinä on se, mistä varoitetaan”, Naisasialiitto Unionin pääsihteeri Milla Pyykkönen selittää.

”Saimme siitä jäseniltä palautetta ja olemme myös sitä mieltä, että alastonkuvia – varsinkaan kuvia sukuelimistä – ei pidä kenellekään lähettää pyytämättä.”

PYYKKÖSEN mukaan tilanne on samankaltainen kuin dickpic-kuvissa, joita jotkut miehet lähettelevät paljaista elimistään naisille pyytämättä. Tämä näkökulma on tullut esiin Unionin jäseniltään suoraan saamassa palautteessa.

”Tämä vertautuu siihen, että ihmiselle lähetetään yksityisviestinä yllätyksenä ja pyytämättä kuva sukuelimestä. Nyt kotiin tulee posti, jossa on kuva siitä, ja kuka tahansa perheenjäsen voi sen nähdä ensimmäisenä. Se on ensisijainen syy”, Pyykkönen jatkaa.

Ihmisen pitäisi Pyykkösen mukaan voida itse valita, haluaako nähdä alastomuutta ja mitä lehdestä katsoo. Nyt kannen kuvan ehtii nähdä ennen kuin edes erottaa alanurkassa olevaa pientä varoitustekstiä.

”Ihmisille, jotka ovat saaneet tällaisia kuvia häirintätarkoituksessa, lehti voi tuoda mieleen sen häirintätilanteen.”

Pyykkösen kommentissa kiteytyy monta (intersektionaalisen) feminismin perusteesiä, joista yksi koskee sisältövaroitusten (englanniksi trigger warnings) käyttöä potentiaalisesti ahdistavien ja traumatisoivien aiheiden keskustelussa ja representoinnissa. Sukupuolentutkimus ja myös oma tutkimusalani sosiaalihistoria käsittelee usein vaikeita aiheita, joten käytäntö tuntuu itselleni yliopisto-opettajana tärkeältä. Pohdin lyhyesti osittain kurssitehtävämme inspiroimana mitä ajatuksia sisältövaroitusten käyttö itsessäni herättää yliopisto-opetuksessa, mutta minulla on tarjota enemmän kysymyksiä kuin valmiita vastauksia. En siis ota kantaa Tulva-gateen, vaan jään mielenkiinnolla seuraamaan feministikentän sisäistä keskustelua aiheesta.

En ole omassa opetuksessani käyttänyt sisältövaroituksia enkä ole ollut muussakaan opetustilanteessa, jossa niitä olisi käytetty. Omalla tieteenalallani en myöskään ole juurikaan törmännyt keskusteluun sisältövaroituksista, vaikka toki historiatieteissä on käyty paljonkin keskustelua siitä miten kuolleiden(kin) ihmisten ihmisarvoa on kunnioitettava muun muassa kuvien julkaisussa.

En lähtökohtaisesti sensuroi historiallisten aineistojen nykypäivän mittapuussa rasistista, seksististä tai ableistista sisältöä. Tarkoituksenahan usein opetuksessa on osoittaa miten on tultu siihen missä nyt ollaan enkä ymmärrä miten esimerkiksi fasismista voisi opettaa ilman hurjaakin aineistoa. Toki kontekstualisoin käyttämäni aineistot parhaan mahdollisen kykyni mukaan ja mietin erityisen huolellisesti miksi minun tarvitsee käyttää opetuksessani juuri näitä aineistoja tai esimerkkejä. Panostan myös mahdollisimman rauhalliseen keskusteluun kulttuurisesti hankalien aineistojen käsittelyn jälkeen ja tuon oman (moraalisen) mielipiteeni asiasta esille. 

Mutta vaikka vaadinkin opettajille vapautta (ja vastuuta) valita itse omat aineistot ja esimerkit ymmärrän myös osittain perustelut sisältövaroitusten käytön takana. Olen erikoistunut rahapelaamisen tutkimukseen. Viime aikoina olen opetusta suunnitellessani miettinyt voinko näyttää opiskelijoille kuvaa ja ääntä rahapeliautomaateista ja kasinoista (tutkimusten perusteella tiedämme kuinka juuri rahapeliautomaattien äänet saattavat laukaista ongelmallista rahapelikäyttäytymistä). En voi mitenkään tietää onko opiskelijoideni joukossa rahapeliongelmaisia.

Toisaalta olen Jack Halberstamin (2018) kanssa samaa mieltä siitä, että sisältövaroituksien logiikka olettaa, että joku tietää asiat opiskelijan puolesta; että joku olettaa tiettyjen asioiden perusteella (vaikkapa etnisyys tai sukupuoli) että tämä joukko ei kestä tätä ja tätä (ymmärrän toki rakenteellisen sorron). Näen myös aitona vaarana paternalistisuuden.

Miten sisältövaroitukset käytännössä toimisivat opetustilanteessa? Jos näyttäisin opetuksessa potentiaalisesti ahdistavan videopätkän ja kertoisin juuri ennen sen alkamista, että tämä sisältää nyt vaikkapa seksuaalista väkivaltaa niin miten opiskelija, jolla mahdollisesti olisi trauma asian suhteen silloin käyttäytyisi? Pystyisikö hän sosiaalisista syistä tai vaikkapa opettajan auktoriteetin pelossa sanomaan, että ei tällaista tai poistumaan paikalta? Riittäisikö se muutaman sekunnin aika varoituksesta näyttämiseen siihen, että opiskelija jotenkin pystyisi valmistautumaan paremmin siihen mitä on tulossa? Internetissä ja/tai verkko-opetuksessa tämä tietysti on helpompaa, koska siellä sisältövaroituksen nähtyään voi vain jättää katsomatta/kuuntelematta/lukematta. 

Mistä sitten opetuksessa ei puhuta ja mitä seurauksia sillä on? Näkymättömäksi tekeminen ja jättäminen satuttavat yhtä lailla (ellei jopa pahemmin) kuin näkyvät (potentiaalisesti ahdistavat) teot, puheet ja esimerkit. Olen yrittänyt pitää mukana kaikessa opetuksessani aina luokkaa, sukupuolta ja asuinpaikkaa ja tuoda historiallista moninaisuutta sitä kautta esille, mutta esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt tai etnisyys tuntuvat minulle paljon vaikeammilta näkökulmilta ainakin oman tutkimukseni suhteen. Pitäisikö minun ennen opetusta antaa aina sisältövaroitus: Sisältää heteroseksuaalisen kantasuomalaisen näkökulman?

Lähteet:

Halberstam, Jack (2018) Trigger Happy. From content warning to censorship. Teoksessa Koivunen, Anu, Kyrölä, Katariina & Rydberg, Ingrid (Eds.) 2018. The Power of Vulnerability. Mobilising Affect in Feminist, Queer and Anti-racist media cultures. Manchester, Manchester University Press. 51–58.

Kyrölä, Katariina (2018) Negotiating vulnerability in the trigger warning debates. Teoksessa Koivunen, Anu, Kyrölä, Katariina & Rydberg, Ingrid (Eds.) 2018. The Power of Vulnerability. Mobilising Affect in Feminist, Queer and Anti-racist media cultures. Manchester, Manchester University Press. 29–50.

Helsingin Sanomat 16.10.2019: Tulva-lehden kannessa on kuva naisen sukuelimestä, ja Naisasialiitto Unioni pyysi sitä jäseniltään anteeksi: ”Kenellekään ei pidä lähettää kuvia sukuelimistä pyytämättä” https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006275079.html

Riitta Matilainen

”Poliittinen projekti, jonka tarkoitus on tehdä itsensä tarpeettomaksi”

Feministiseen pedagogiikkaan sisältyy pyrkimys kohti hyvää ja kaunista ihmisten välistä olemista ja opettamista. Monet näistä hienoista päämääristä eivät ole feministisen pedagogiikan yksityisomaisuutta, vaan monet muut perinteet jakavat ne, joskin toisinaan vähän eri nimillä ja painotuksilla. Näin ollen meillä feministeillä ei ole koko maailma vastassa, vaan meillä on paljon hyviä liittolaisia ja kumppaneita, kun toteutamme tehtäväämme muuttaa maailma paremmaksi paikaksi. Tässä viittaan sillloisen naistutkimuksen peruskurssilla oppimaani määritelmään feminismistä. Meille opetettiin, että feminismi on ”poliittinen projekti, jonka tarkoitus on tehdä itsensä tarpeettomaksi”. Ei hullumpi määritelmä, toimii edelleen, vaikka ei se kerro sisällöistä mitään. 

Omassa monitieteisessä työyhteisössäni on aina ollut helppo olla feministi, sillä muut jakavat – enemmän tai vähemmän – samat arvot, päämäärät ja ajatukset tavoiteltavista toimintatavoista. Usein tällaisen mukavan ja turvallisen kainalon löytymisen onnea ei ole edes tullut ajatelleeksi, niin helppo siihen on ollut solahtaa ja tehdä töitä yhdessä.

Samanmielisen työyhteisön arvon on alkanut vähitellen ymmärtämään nyt, kun organisaatiomuutoksen seurauksena koko työpaikka on alkanut siirtyä yhä kauemmaksi feministisen pedagogiikan tavoitteista. Loppujen lopuksi hyvin lyhyen ajan kuluessa organisaatioon on kasvatettu hierarkiaerot, ja systeemi on muuttunut niin, että sinä kommunikoit vain lähiesimiehesi kanssa, et asiasta päättävän portaan kanssa. Tai sitten kommunikoit nimettömien sähköpostiosoitteiden kanssa, jotka joko vastaavat sinulle tai eivät – koskaan ei voi tietää. Siinä missä vanhan organisaation aikaan feministisen pedagogiikan tavoitteet tuntuivat jo melkein arjelta, tässä organisaatiossa ne ovat taas luisuneet kauemmaksi, ulottumattomiin, ja siksi niiden eteen pitää jaksaa työskennellä. Feminismi ei ole vielä tarpeetonta. Maailma ei ole vielä valmis, ei edes oma työpaikka.

Tuija Koivunen

Tunnetaidot ja ihmistaidot. Työllistyvyyden uudet tuulet

Yrittäjyysajattelun opettaminen levisi aikanaan läpi koululaitoksen varhaiskasvatuksesta yliopistoihin. Yrittäjämäisen asenteen ajateltiin ja ajatellaan auttavan nuorta opinnoissa ja erityisesti pääsyssä työelämään. Sen nähdään olevan työllistyvien nuorten keskeinen ominaisuus. Yrittäjyyskasvatusta voidaan pitää yhtenä ns. persoonallisuuskäänteen (the Turn to Character) juonteena. Persoonallisuuteen suuntautumisella, persoonallisuuskäänteellä tarkoitetaan sitä, että keskitytään luoteenpiirteisiin, niiden kehittämiseen ja merkitykseen sen sijaan että painotettaisiin akateemisia tai vaikkapa kädentaitoja (Bull & Allen 2018).

Yrittäjyysajattelu on ollut jotenkin itsestään selvä kritiikin kohde feministiselle kasvatustieteelle. Onhan yrittäjäideaali maskuliininen varsinaisiksi yrittäjiksi kykenevimmiksi suomalaiset opettajat näkevät ekstrovertit pojat. (Korhonen ym. 2010.)

Entä sitten työllistyvyyskeskustelun uusin trendi, ihmistaidot ja tunnetaidot, miten suhtautua siihen? Tunnetaidothan kuulostavat naistapaiselle toiminnalle – ehkäpä jopa feministiselle. Eikä kenelläkään tietenkään ole mitään sitä vastaan, että kasvatettaisiin lapsia tunnistamaan tunteensa ja sanallistamaan ne (”sanoittaminen” on käytetty termi, mutta sen toivoisin katoavan). Olisi toki myös positiivista, jos opettajat oppisivat tunnistamaan omat opetukseen ja oppilaisiin liittyvät tunteensa ja tavat, joilla käyttävät niiltä opetuksessa. Tämä ajatus resonoi mielestäni hyvin feministisen pedagogiikan kanssa.

Puhe ihmistaidoista on saanut ainakin humanistit innostumaan. Jyväskylän yliopiston vastavalmistuneiden juhlassa viime vuonna (joulukuussa 2018) humaanis-yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaani näki tässä suoran yhteyden humanististen ja ihmistieteiden arvon tunnustamiselle ja nousulle. Helsingin Sanomissa oli juuri ilmestynyt pääkirjoitus (2018) otsikolla ” Tulevaisuuden työelämässä pärjää hyvillä ihmistaidoilla”. Tekstissä todetaan muun muassa ” Hyvät vuorovaikutustaidot, tunneäly ja ihmisenä kasvaminen voivat olla keskeisimpiä ominaisuuksia, joilla tulevaisuuden työelämässä menestyy.”

Pitäisikö myös feministien, naisoletettujen tai ryhmien, jotka on aiemmin määritetty keskivertoa (eli valkoisia heteromiehiä) tunteellisemmiksi, innostua? Feministinen brittitutkija Erica Burman (2018) kuitenkin huomauttaa, että samalla kun ihmistaidot ja tunnetaidot on nostettu työllistyvyysajattelun keskiöön, niistä on jostain syystä tullut maskuliinisempia, painotetaan niiden kognitiivisuutta. Kehitys voi olla samantapaista kuin mistä Lisa Adkins (2001) kirjoitti 2000-luvun alussa työn kulttuurisena feminisaationa. Naisten naistapaiset työelämätaidot eivät niinkään lisänneet heidän työnsä arvoa vaan arvonnousun kokivat miesten naiselliset performanssit, joiden nähtiin vaativan taidokkuutta.

Ihmistaidot ja tunnetaidot – affektiiviset kapasiteetit – eivät ehkä olekaan käänne feministiseen (tai humanistiseen) suuntaan vaan kyse on pikemmin uusliberaalin kapitalismin kyvystä omia ja muokata erilaisia – joskus lähtökohtaisesti kriittisiäkin – diskursseja itseensä. Zenbudhismi, onnellisuus, henkisyys ja materiaalisuuden kritiikki; näistä kaikista on myös uusliberaali versio, joka usein on tämänhetkisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa hegemoninen (vrt Saari & Haarni 2016). Eikä pidä unohtaa suuren yleisön taipumusta vaikuttua maskuliinisista tunneperformansseista. Kaarina Nikunen (2016) on kirjoittanut siitä, miten tositeeveessä juuri miehiset reaktiot toisten hätään ja sosiaalisiin ongelmiin sekä niihin liittyvät miehiset kyyneleet mielletään osoituksina aidoista tunteista, oikeasta välittämisestä ja tehokkaista puuttumisen tavoista.

Uusliberaalin kapitalismin affektiivisen vaiheen merkkejä on näkyvissä yhteiskunnassamme. Varakkaat korostavat nöyryyttään ja hyviä tarkoitusperiään ja sitä, että haluavat ”antaa takaisin” yhteisölle ja yhteiskunnalle, hyväntekeväisyys ja eettinen yrittäjyys ovat arvostettuja – ainakin julkisesti, anonyymisti äänensävy voi olla raadollisempi (vrt. Kantola & Kuusela 2019). Tunnetaitavuus saatetaankin liittää pikemmin startup-yrittäjiin ja yrittäjämielisiin kuin humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen taitajiin.

Näkisin, että tunnetaidot ja ihmistaidot ovat sinällään tärkeä teema opetuksessa ja feministisessä pedagogiikassa. Kannattaa kuitenkin pohtia, mitä niillä nykykontekstissa, nykyisessä keskustelussa tarkoitetaan. Voi myös pohtia, mikä on feministisen pedagogian suhde paitsi työllistyvyysajatteluun yleensä, myös siihen, miten näitä taitoja nyt määritellään ja kenen toimesta.

Ihmistaidot (soft skills) näyttävät liittyvän terapiakulttuurin sekä behaviorismin etenemiseen ja laajentumiseen yhä uusille elämän aloille. Uusliberaaleina (individualisoivina ja vastuullistavina) niitä voi pitää kahdesta syytä:1) korostetaan sitä, että yksilön tulee olla kyvykäs vaikuttamaan toisiin myös tunnetasolla, 2) yksilön tulee olla kyvykäs säätelemään omia tunnetilojaan, olla joustava ja resilientti.

Academy of Brain -valmentaja Ville Ojanen (2018) kirjoittaa, että ”(i)hmisen käyttäytymisen ymmärtämiseen ja siihen vaikuttamiseen liittyvät taidot (ns. Soft skills) ovat nousseet jopa tärkeämpään rooliin kuin asioiden ymmärtämiseen ja niihin vaikuttamiseen liittyvät taidot.” Ojanen ei toki kiellä asioiden ymmärtämisen ja niihin vaikuttamisen merkitystä työelämässä. Näen kuitenkin hänen lausuntonsa tuovan esille joitakin ongelmia tämänhetkisessä tavassa käsitteellistää ihmis- ja tunnetaitoja. Suhteet toisiin ihmisiin ja heidän tunteisiinsa näyttäytyvät teknis-affektiivisena taitavuutena. Päämäärät, mihin vaikuttamisella tähdätään, nähdään toissijaisina siinä mielessä, ettei niitä pohdita. Asioiden ymmärtäminen ja niihin vaikuttaminen ikään kuin suljetaan pois, ja samalla unohdetaan se, että ”asioilla” voi olla vaikutuksia ihmisiin, heidän elämäänsä ja jopa tunteisiin.

Ehkä sekin on oireellista, että tunnetaidot ja ihmistaidot sanoina vetoavat tunteisiin ja kuulostavat hyväntahtoisilta ja feministimyönteisiltä.

Minna Nikunen


Kirjallisuutta ja linkkejä:

Adkins, Lisa (2001) Cultural Feminization: "Money, Sex and Power" for Women. Signs: Journal of Women in Culture and Society, 26(3): 669–695.

Brunila, Kristiina ja Päivi Siivonen (2016) Preoccupied with the self: Towards self-responsible, enterprising, flexible and self-centred subjectivity in education. Discourse: Studies in the Cultural Politics of Education, 37(1): 56–69.

Bull, Anna ja Kim Allen (2018) Introduction: Sociological interrogations of the Turn to Character. Sociological Research Online 23(2): 392–398.

Burman, Erica 2018 (Re)sourcing the Character and Resilience Manifesto: Suppressionsand Slippages of (Re)presentation and Selective Affectivities. Sociological Research Online.

Davies, William (2016) The happiness industry. How the government and the big business sold us well-being. London, UK: Verso.

Helsingin Sanomat (7.12.2018)  Tulevaisuuden työelämässä pärjää hyvilläihmistaidoilla. Pääkirjoitus.

Ikonen, Hanna-Mari ja Minna Nikunen (2018) Youngadults and the tuning of the entrepreneurial mindset in neoliberal capitalism. Journal of Youth Studies.

Kantola, Anu ja Hanna Kuusela (2019) Huipputuloiset. Tampere: Vastapaino.

Karppi, Tero ym. (2016) Affective capitalism:investments and investigations. Ephemera. Theory and Politics in Organization 16(4).

Korhonen, Maija, Katri Komulainen & Hannu Räty (2010) Kenestä on yrittäjäksi? Mukaan ottavat ja erottelevat yrittäjämäisen oppilaan tulkinnat peruskoulun opettajilla. Teoksessa Katri Komulainen, Seija Keskitalo-Foley, Maija Korhonen & Sirpa Lappalainen (toim.) Yrittäjyyskasvatus hallintana. Tampere: Vastapaino, 37–71.

Maksimainen, Heini (4.10.2019) Työelämän uusi mantra painottaa muidenymmärtämistä, mutta väärissä käsissä empatia taipuu aseeksi. Helsingin Sanomat.

Mendick, Heather, Aisha Ahmad, Kim Allen &,Laura Harvey (2018) Celebrity, aspiration and contemporary youth. Education and inequality in an era of austerity. Bloomsbury.

Morley, Louise (2001) Producing New Workers: Quality, Equality and Employability in Higher Education. Quality in Higher Education 7(2): 131–138.

Nikunen, Kaarina 2016: Doing goodreality, masculine care, and affective capitalism. Ephemera. Theory and Politics in Organization 16(4).

Ojala, Ville (2018) Soft skills. Työelämän uudet kansalaistaidot. Academy of Brain -sivusto.

Saari, Antti & Haarni, Esko 2016: Zen and the art of everything: Governing spiritualityin entrepreneurship education. Ephemera. Theory and Politics in Organization 16(4).