keskiviikko 16. lokakuuta 2019

”Poliittinen projekti, jonka tarkoitus on tehdä itsensä tarpeettomaksi”



Feministiseen pedagogiikkaan sisältyy pyrkimys kohti hyvää ja kaunista ihmisten välistä olemista ja opettamista. Monet näistä hienoista päämääristä eivät ole feministisen pedagogiikan yksityisomaisuutta, vaan monet muut perinteet jakavat ne, joskin toisinaan vähän eri nimillä ja painotuksilla. Näin ollen meillä feministeillä ei ole koko maailma vastassa, vaan meillä on paljon hyviä liittolaisia ja kumppaneita, kun toteutamme tehtäväämme muuttaa maailma paremmaksi paikaksi. Tässä viittaan sillloisen naistutkimuksen peruskurssilla oppimaani määritelmään feminismistä. Meille opetettiin, että feminismi on ”poliittinen projekti, jonka tarkoitus on tehdä itsensä tarpeettomaksi”. Ei hullumpi määritelmä, toimii edelleen, vaikka ei se kerro sisällöistä mitään. 


Omassa monitieteisessä työyhteisössäni on aina ollut helppo olla feministi, sillä muut jakavat – enemmän tai vähemmän – samat arvot, päämäärät ja ajatukset tavoiteltavista toimintatavoista. Usein tällaisen mukavan ja turvallisen kainalon löytymisen onnea ei ole edes tullut ajatelleeksi, niin helppo siihen on ollut solahtaa ja tehdä töitä yhdessä.

Samanmielisen työyhteisön arvon on alkanut vähitellen ymmärtämään nyt, kun organisaatiomuutoksen seurauksena koko työpaikka on alkanut siirtyä yhä kauemmaksi feministisen pedagogiikan tavoitteista. Loppujen lopuksi hyvin lyhyen ajan kuluessa organisaatioon on kasvatettu hierarkiaerot, ja systeemi on muuttunut niin, että sinä kommunikoit vain lähiesimiehesi kanssa, et asiasta päättävän portaan kanssa. Tai sitten kommunikoit nimettömien sähköpostiosoitteiden kanssa, jotka joko vastaavat sinulle tai eivät – koskaan ei voi tietää. Siinä missä vanhan organisaation aikaan feministisen pedagogiikan tavoitteet tuntuivat jo melkein arjelta, tässä organisaatiossa ne ovat taas luisuneet kauemmaksi, ulottumattomiin, ja siksi niiden eteen pitää jaksaa työskennellä. Feminismi ei ole vielä tarpeetonta. Maailma ei ole vielä valmis, ei edes oma työpaikka.

Tuija Koivunen
-

2 kommenttia:

  1. hanna o.23. lokakuuta 2019 klo 9.36

    Hyvä huomio tuo, etteivät feministit ole yksin asiansa kanssa liikkeellä. Liittolaisia on ja joskus kannattaa vaan tehdä yhdessä tarttumatta liikaa nimikkeisiin.

    Jaksamista rakenteiden puristukseen! Itse olen aina yrittänyt ajatella niin, että jos porttia lyödään kiinni päätöksenteon yläpäässä, niin sitä tärkeämpää on tehdä yhteistyötä niiden kanssa, jotka jää kanssani sinne portin ulkopuolelle. Yleensä näitä vertaisia on paljon ja monet heistä jakaa samat ajatukset ja ahdistukset.

    VastaaPoista
  2. tuija11. marraskuuta 2019 klo 13.37

    Kiitos kaima kirjoituksestasi! Tuot hienosti esille sen, miten feministinen pedagogiikkakin määrittyy rakenteiden kautta, ja miten turhauttavaa voi olla työskentely muuttuvassa organisaatiossa, etenkin jos kokee, että muutos ei ole parempaan suuntaan. Mutta kuten Hanna hienosti sanoo, ehkä silloin juuri on entistä tarpeellisempaa aktivoida sitä "samanmielistä työyhteisöä" ja saada ja antaa vertaistukea. Vain muutos on pysyvää. Ehkä laiha lohtu, mutta lienee varmaa, että vielä se muutoksen pyörä vaihtaa suuntaa.

    VastaaPoista

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)

Fantasia feministisestä historiasta

Feministinen pedagogiikka 2 on loppusuoralla ja kurssivuosi on tarjonnut sekä uusia oivalluksia että nostanut pintaan muistoja. Kun miet...