”Ensisijaisesti sen
takia, että jo kannessa on sukuelimen kuva. Kannessa on myös sisältövaroitus,
että lehti sisältää alastomuutta. Intersektionaalisen feminismin keskustelun
ydintä on se, että jos sisällöstä varoittaa, niin se pitää tehdä ennen kuin
siinä on se, mistä varoitetaan”, Naisasialiitto Unionin pääsihteeri Milla Pyykkönen selittää.
”Saimme siitä jäseniltä palautetta ja olemme myös sitä mieltä, että alastonkuvia – varsinkaan kuvia sukuelimistä – ei pidä kenellekään lähettää pyytämättä.”
PYYKKÖSEN mukaan tilanne on samankaltainen kuin dickpic-kuvissa, joita jotkut miehet lähettelevät paljaista elimistään naisille pyytämättä. Tämä näkökulma on tullut esiin Unionin jäseniltään suoraan saamassa palautteessa.
”Tämä vertautuu siihen, että ihmiselle lähetetään yksityisviestinä yllätyksenä ja pyytämättä kuva sukuelimestä. Nyt kotiin tulee posti, jossa on kuva siitä, ja kuka tahansa perheenjäsen voi sen nähdä ensimmäisenä. Se on ensisijainen syy”, Pyykkönen jatkaa.
Ihmisen pitäisi Pyykkösen mukaan voida itse valita, haluaako nähdä alastomuutta ja mitä lehdestä katsoo. Nyt kannen kuvan ehtii nähdä ennen kuin edes erottaa alanurkassa olevaa pientä varoitustekstiä.
”Ihmisille, jotka ovat saaneet tällaisia kuvia häirintätarkoituksessa, lehti voi tuoda mieleen sen häirintätilanteen.”
”Saimme siitä jäseniltä palautetta ja olemme myös sitä mieltä, että alastonkuvia – varsinkaan kuvia sukuelimistä – ei pidä kenellekään lähettää pyytämättä.”
PYYKKÖSEN mukaan tilanne on samankaltainen kuin dickpic-kuvissa, joita jotkut miehet lähettelevät paljaista elimistään naisille pyytämättä. Tämä näkökulma on tullut esiin Unionin jäseniltään suoraan saamassa palautteessa.
”Tämä vertautuu siihen, että ihmiselle lähetetään yksityisviestinä yllätyksenä ja pyytämättä kuva sukuelimestä. Nyt kotiin tulee posti, jossa on kuva siitä, ja kuka tahansa perheenjäsen voi sen nähdä ensimmäisenä. Se on ensisijainen syy”, Pyykkönen jatkaa.
Ihmisen pitäisi Pyykkösen mukaan voida itse valita, haluaako nähdä alastomuutta ja mitä lehdestä katsoo. Nyt kannen kuvan ehtii nähdä ennen kuin edes erottaa alanurkassa olevaa pientä varoitustekstiä.
”Ihmisille, jotka ovat saaneet tällaisia kuvia häirintätarkoituksessa, lehti voi tuoda mieleen sen häirintätilanteen.”
Pyykkösen kommentissa kiteytyy monta (intersektionaalisen)
feminismin perusteesiä, joista yksi koskee sisältövaroitusten (englanniksi
trigger warnings) käyttöä potentiaalisesti ahdistavien ja traumatisoivien
aiheiden keskustelussa ja representoinnissa. Sukupuolentutkimus ja myös oma
tutkimusalani sosiaalihistoria käsittelee usein vaikeita aiheita, joten
käytäntö tuntuu itselleni yliopisto-opettajana tärkeältä. Pohdin lyhyesti osittain
kurssitehtävämme inspiroimana mitä ajatuksia sisältövaroitusten käyttö
itsessäni herättää yliopisto-opetuksessa, mutta minulla on tarjota enemmän
kysymyksiä kuin valmiita vastauksia. En siis ota kantaa Tulva-gateen, vaan jään
mielenkiinnolla seuraamaan feministikentän sisäistä keskustelua aiheesta.
En ole omassa opetuksessani käyttänyt
sisältövaroituksia enkä ole ollut muussakaan opetustilanteessa, jossa niitä
olisi käytetty. Omalla tieteenalallani en myöskään ole juurikaan törmännyt
keskusteluun sisältövaroituksista, vaikka toki historiatieteissä on käyty
paljonkin keskustelua siitä miten kuolleiden(kin) ihmisten ihmisarvoa on
kunnioitettava muun muassa kuvien julkaisussa.
En lähtökohtaisesti sensuroi historiallisten
aineistojen nykypäivän mittapuussa rasistista, seksististä tai ableistista
sisältöä. Tarkoituksenahan usein opetuksessa on osoittaa miten on tultu siihen
missä nyt ollaan enkä ymmärrä miten esimerkiksi fasismista voisi opettaa ilman
hurjaakin aineistoa. Toki kontekstualisoin käyttämäni aineistot parhaan
mahdollisen kykyni mukaan ja mietin erityisen huolellisesti miksi minun
tarvitsee käyttää opetuksessani juuri näitä aineistoja tai esimerkkejä.
Panostan myös mahdollisimman rauhalliseen keskusteluun kulttuurisesti hankalien
aineistojen käsittelyn jälkeen ja tuon oman (moraalisen) mielipiteeni asiasta
esille.
Mutta vaikka vaadinkin opettajille vapautta (ja
vastuuta) valita itse omat aineistot ja esimerkit ymmärrän myös osittain
perustelut sisältövaroitusten käytön takana. Olen erikoistunut rahapelaamisen
tutkimukseen. Viime aikoina olen opetusta suunnitellessani miettinyt voinko
näyttää opiskelijoille kuvaa ja ääntä rahapeliautomaateista ja kasinoista
(tutkimusten perusteella tiedämme kuinka juuri rahapeliautomaattien äänet
saattavat laukaista ongelmallista rahapelikäyttäytymistä). En voi mitenkään
tietää onko opiskelijoideni joukossa rahapeliongelmaisia.
Toisaalta olen Jack Halberstamin (2018) kanssa samaa
mieltä siitä, että sisältövaroituksien logiikka olettaa, että joku tietää asiat
opiskelijan puolesta; että joku olettaa tiettyjen asioiden perusteella (vaikkapa
etnisyys tai sukupuoli) että tämä joukko ei kestä tätä ja tätä (ymmärrän toki
rakenteellisen sorron). Näen myös aitona vaarana paternalistisuuden.
Miten sisältövaroitukset käytännössä toimisivat
opetustilanteessa? Jos näyttäisin opetuksessa potentiaalisesti ahdistavan
videopätkän ja kertoisin juuri ennen sen alkamista, että tämä sisältää nyt
vaikkapa seksuaalista väkivaltaa niin miten opiskelija, jolla mahdollisesti
olisi trauma asian suhteen silloin käyttäytyisi? Pystyisikö hän sosiaalisista
syistä tai vaikkapa opettajan auktoriteetin pelossa sanomaan, että ei tällaista
tai poistumaan paikalta? Riittäisikö se muutaman sekunnin aika varoituksesta
näyttämiseen siihen, että opiskelija jotenkin pystyisi valmistautumaan paremmin
siihen mitä on tulossa? Internetissä ja/tai verkko-opetuksessa tämä tietysti on
helpompaa, koska siellä sisältövaroituksen nähtyään voi vain jättää
katsomatta/kuuntelematta/lukematta.
Mistä sitten opetuksessa ei puhuta ja mitä seurauksia
sillä on? Näkymättömäksi tekeminen ja jättäminen satuttavat yhtä lailla (ellei
jopa pahemmin) kuin näkyvät (potentiaalisesti ahdistavat) teot, puheet ja
esimerkit. Olen yrittänyt pitää mukana kaikessa opetuksessani aina luokkaa,
sukupuolta ja asuinpaikkaa ja tuoda historiallista moninaisuutta sitä kautta
esille, mutta esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt tai etnisyys
tuntuvat minulle paljon vaikeammilta näkökulmilta ainakin oman tutkimukseni
suhteen. Pitäisikö minun ennen opetusta antaa aina sisältövaroitus: Sisältää
heteroseksuaalisen kantasuomalaisen näkökulman?
Lähteet:
Halberstam, Jack
(2018) Trigger Happy. From content warning to censorship. Teoksessa Koivunen,
Anu, Kyrölä, Katariina & Rydberg, Ingrid (Eds.) 2018. The Power of
Vulnerability. Mobilising Affect in Feminist, Queer and Anti-racist media
cultures. Manchester, Manchester University Press. 51–58.
Kyrölä, Katariina
(2018) Negotiating vulnerability in the trigger warning debates. Teoksessa
Koivunen, Anu, Kyrölä, Katariina & Rydberg, Ingrid (Eds.) 2018. The Power
of Vulnerability. Mobilising Affect in Feminist, Queer and Anti-racist media
cultures. Manchester, Manchester University Press. 29–50.
Helsingin Sanomat 16.10.2019: Tulva-lehden kannessa on
kuva naisen sukuelimestä, ja Naisasialiitto Unioni pyysi sitä jäseniltään
anteeksi: ”Kenellekään ei pidä lähettää kuvia sukuelimistä pyytämättä” https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006275079.html
Riitta Matilainen
Sisältövaroitukset opetuksessa ovat kyllä monitahoinen asia. Ja jännä juttu on esimerkiksi se, että tutkimuksen eettinen ennakkoarviointi on pakollista, jos tutkimuksessa tutkittaville esitetään poikkeuksellisen voimakkaita ärsykkeitä, joiksi jotkin kuvat/elokuvat/yms. voidaan lukea. Opiskelijoiden suhteen tällaista eettistä ohjeistusta ei (kai) ole (vielä) olemassa. Veikkaan, että sellainenkin tulee, enkä ole ollenkaan varma, että se on pelkästää hyvä juttu.
VastaaPoistaTuija K.
Sisältövaroitukset on tosiaan hankala asia. Olen yrittänyt työstää suhdettani niihin, mutta en edelleenkään ole varma mitä sisältövaroituksista ajattelen. Tuntuu, että kyse on niin kontekstisidonnaisesta asiasta. Mutta tärkeintä varmaan on, että opettajat ylipäänsä ajattelis opetussisältönsä ja materiaalinsa potentiaalisia vaikutuksia ja tekis tietoisen päätöksen niiden käyttämisestä. Ja aina on se mahdollisuus, että keskustelee opiskelijoiden kanssa asiasta. Mitä mieltä he ovat sisältövaroituksista, olisiko heidän mielestään niitä hyvä käyttää ja millaisten materiaalien ja teemojen osalta. Samalla voidaan keskustella myös siitä, mitä asioita, teemoja ja materiaaleja pidetään niin itsestään selvinä (siis normaaleina), ettei niistä tarvitse varoittaa ja erityisesti millä perusteella. Tätä kautta vois päästä kiinni myös hierarkkisoinnin ja tiedon tuotannon kysymyksiin. Hmmm, pitääkin kokeilla tätä.
VastaaPoistaOlen miettinyt paljon sisältövaroituksia, koska opetan muun muassa väkivallan representaatioista mediakulttuurissa. Olen taustaltani kirjallisuuden, median ja kulttuurin tutkija, joka tutkii nimenomaan, miten tekstit esittävät asioita. Tämän takia tuntuu, että on mahdotonta jättää näyttämättä väkivaltaisiakin sisältöjä, koska tutkimuksen ja opetuksen kohteena on erityisesti se, miten median/taiteen/kirjallisuuden esitystavat vaikuttavat meihin - mitä ne tuottavat ja millaisiin kulttuurisiin ideologioihin ne kiinnittyvät.
VastaaPoistaOlen yleensä opettanut näistä asioista yksittäisiä luentoja jonkun muun opettajan luentosarjalla, mutta jos pitäisin itse kokonaisen luentosarjan aiheesta, keskustelisin opiskelijoiden kanssa kurssin ensimmäisellä kerralla kurssilla esille tulevista sisällöistä. En kuitenkaan koe, että voisin jättää väkivaltaisia sisältöjä näyttämättä, kun tarkoitus on analysoida, miten populaarikulttuuri/mediakulttuuri rakentaa väkivaltakuvastoaan - miten väkivaltaa esitetään.
Olenkin ajatellut, että opettamallani alalla olisi hyvä järjestää osana perusopintoja luentosarja, jolla keskusteltaisiin sensuurista ja sisältövaroituksista ja tähdennettäisiin, miksi joskus on olennaista käsitellä epämukavia sisältöjä ja analysoida sitä, millaisen kerronnan ja esittämisen keinojen avulla väkivaltaa tuotetaan esimerkiksi fiktiossa. Tällöin opiskelijat saisivat heti opintojen alussa valmiuksia käsitellä epämukavia sisältöjä ja ymmärtäisivät, miksi ne ovat joskus välttämättömiä.
En kuitenkaan halua lytätä sisältövaroituksia tai vähätellä mahdollisia traumoja, joten olen myös miettinyt, tulisiko vaikkapa väkivaltaa käsitteleville kursseille kuitenkin lähtökohtaisesti merkitä sisältövaroitus. Katariina Kyrölä mainitsee kurssilukemistona olevassa artikkelissaan, johon tämä postauskin viittaa, että sisältövaroitus voi jopa rohkaista opiskelijaa tutustumaan vaikeaan aiheeseen. Toisaalta väkivaltaisia representaatioita käsittelevän kurssin voi jo olettaakin sisältävän näytteitä tällaisista representaatioista.
Olen myös miettinyt, että voisin jatkossa laittaa käsiteltävät kuvat ja tekstit etukäteen opiskelijoiden nähtäville, jolloin he voisivat tutustua niihin ensin valitsemassaan turvallisessa tilassa. Tämä voisi olla yksi ratkaisu (idean sain Kyrölän luennolta feministisen pedagogiikan ykköskurssilla). Tällainen toki vaatii opettajalta opetuksen valmistelua sen verran ajoissa, että näytteet ehtii aina toimittaa opiskelijoille etukäteen.
Kaiken kaikkiaan pidän keskustelua sisältövaroituksista erittäin kiinnostavana, mutta samaan tapaan kuin Hanna yllä, en ole aivan varma siitä, miten niitä tulisi opetuksessa hyödyntää.
Kiinnostavaa keskustelua; kiitos kaikille kommentoijille! Yliopistolla opettava ystäväni ehdotti Facebookissa tästä blogissa käydyssä keskustelussa, että kurssien sisältöesittelyissä opiskelijoille voisi olla maininta siitä millaista aineistoa kurssilla esitellään ja käytetään. Näin opiskelijalla olisi aito mahdollisuus valita haluaako hän mukaan kurssille ja/tai mahdollisuus valmistautua tällaisen kuvaston kohtaamiseen. Myös idea etukäteen tutustuttaviksi laitettavista kuvastoista ja teksteistä, joihin opiskelijat voivat tutustua valitsemassaan turvallisessa tilassa, on mielestäni hyvä. Mitenhän se vain toimisi käytännön opetuspaineissa ja -kiireissä?
VastaaPoistaHei hieno blogiteksti Riitta ja tosi hyvää keskustelua! Ja ihana kuulla että laillani moni muukin on hieman ymmällään sisältövaroitusten kanssa. Myös tuo Tulva-gate on todella kiinnostavia keskusteluja ja kuvastaa mielestäni hienosti feminismin sisäistä kritiikkiä. Erilaisille äänille ja eri mielipiteille täytyy olla sijaa ja kuulluksi tulemisen kokemukset ovat tärkeitä myös eripuraisessa keskustelussa.
VastaaPoista