Feminismin käsite ja mihin sitä käytetään

Käsitteet syntyvät tiettyinä aikoina oman aikansa tarpeisiin. Käsitteitä varioidaan, eri kontekstit värittävät niitä eri tavoin. Ajan kuluessa käsitteiden merkitykset saavat uusia vivahteita ja niiden käyttötavat muuttuvat. 

Viime aikoina minua on kiinnostanut erityisesti sana ’feminismi’ ja sen käyttö mediassa ja arjessa. Mitä sanalla tarkoitetaan tänään, miten sitä käytetään - vai käytetäänkö? Päätin tänä syksynä tehdä aiheesta sunnuntaiaamupäivätutkimusta, eli merkitä muistiin aina, kun törmäsin mediassa sanaan 'feminismi'.

Alkusyksystä uutisoitiin feministisestä taloustieteen professorista Naila Kabeerista, joka määrittelee feministisen taloustieteen keskittyvän prosesseihin ja valtasuhteisiin muuttujien takana. Kiinnostavaa! Helsingin Sanomissa oli myös ilahduttavan iso juttu toimittaja ja kirjailija Caitlin Moranista, ”kokopäiväfeminististä”, joka kannustaa naisia nousemaan ahdistelua vastaan ja puhumaan avoimemmin seksistä. Margaret Atwoodin dystooppinen romaani Orjattaresi sai jatkoa, kun sen jatko-osa Testamentit teos julkaistiin myös suomeksi. Tulvan kannessa ollut kuva naisen sukuelimistä herätti keskustelua. Lontoossa avattiin vaginamuseo. Kuningatar Elisabethin imagon feministisestä sävystäkin kirjoitettiin. Suomen hallitusta vaadittiin julistautumaan feministiseksi toimijaksi. Omanlaisensa tulkinnan feministisestä intersektionaalisuudesta esittivät keskustalaiset, jotka peräänkuuluttivat naisten oikeutta jäädä kotiseuduilleen synnyttämään – öö, miten se nyt menikään? Palstatilaa saivat myös feministiset noitapiirit, jotka kokoontuvat ympäri maailmaa purkamaan yhteiskunnan normeja yhdistäen taidetta, yhteiskuntatieteitä ja esoteriaa. Hmm. Näin joulun alla peräänkuulutetaan feministisiä joulupukkeja, siis sellaisia, jotka eivät oleta lapsen sukupuolta tietynlaiseksi ja joilla ei ole ’käppäukkoarvoja’.

Feministinen syksy on siis ollut vilkas ja monipuolinen. Feminismi elää. ”Nyt feminismikin näyttää kelpaavan positiivisten poliittisten muotisanojen joukkoon” totesi toimittaja Jussi Lehmusvesi kolumnissaan (HS 15.11.2019).

Jos mediassa feminismi sana onkin yleistynyt, niin opetustilanteiden arjessa käsite on tullut vastaan harvemmin. Näin siitä huolimatta, että monet feministiset pedagogiset käytännöt ovat korkeakoulujen arkipäivää. Tänä syksynä olen ilahduttavan usein kävellyt luokkatilanteeseen, jossa feministinen keskustelu on jo käynnissä - vaikka opiskelijat eivät niitä feministisiksi kutsuisikaan. Opiskelijat ovat keskustelleet mm. turvallisesta tilasta ja ottavat oma-aloitteisesti esiin pronomini-käytännöt (he/she/they), vaikka se ei koskisi henkilökohtaisesti juuri heitä.

Eräässä konferenssissa Ruotsissa olin syksyllä seuraamassa paikallisen opiskelijaryhmän työpajan summausta, joka tapahtui esityksellisessä muodossa. Työpajan tarkoituksena oli ollut kehittää ’auto-theoryn’ käsitettä taiteellisessa tutkimuksessa. Teorian määrittelyt kuulostivat yllättäen hyvinkin tutuilta: ruumiillinen kokemus, paikantuminen, kriittinen sitoutuminen sekä abstraktin maskuliinisuuden ja kanonisoidun tiedon vastustaminen. Feministinen käsite siis, ajattelin. Esitystä seuranneessa yleisökeskustelussa minun oli pakko kysyä, miten opiskelijat suhtautuvat feminismi-sanaan/käsitteeseen, ja oliko joku syy siihen, miksi sitä ei esittelyssä mainittu? Joku sanoi, ettei ollut tullut ajatelleeksi sitä. Toinen täydensi, että toki feminismi on siellä, vaikka sitä ei mainita, se on niin ilmeistä, ettei sitä ole tarvetta mainita. Tavallaan on hienoa, että feministisistä käytännöistä on tullut joissain paikoissa niin itsestään selviä, ettei niitä tarvitse enää nimetä feministiseksi. Samaan aikaan ajattelen myös päinvastoin: on tärkeää muistaa, mistä traditiosta jotkut käsitteet ja käytännöt tulevat – koska ne eivät tule tyhjästä.

Pilvi Porkola

Kuka tarvitsee arvosanoja?

Yksi ikävimmistä asioista opettamisessa on mielestäni arvosanojen antaminen opiskelijoille. Annan mielelläni palautetta opiskelijoiden työstä, vaikka hyvän palautteen kirjoittaminen voikin olla varsin työlästä. Mutta opiskelijoiden suoritusten typistäminen yksiulotteiselle arvosana-asteikolle tuntuu lähes väkivaltaiselta. Monesti myös mietin, miten paljon hyötyä arvosanoista on. Auttavatko ne jollain tavalla opiskelijaa, yliopistoa tai ylipäänsä ketään?

Opiskelijalle arvosana on heikosti toimiva palaute osaamisesta. Silloinkin, kun arviointi on tehty huolellisesti ja opiskelijalle on selvää, mitä hänen pitää osata saadakseen tietty arvosana, pelkästä arvosanasta on usein mahdoton päätellä, missä osaamisalueissa olisi vielä kehittämistä ja mitkä taas menivät hienosti. Arvosanaa on siis vähintään täydennettävä sanallisesti. Jos arvosanan lisäksi saa huolellisesti laaditun sanallisen palautteen, arvosanan tuoma lisäarvo palautteeseen on varsin vähäinen.

Opiskelijoiden arvosanoista on aika harvoin kukaan kiinnostunut yliopiston ulkopuolella. Suomessa, toisin kuin monissa muissa maissa, valmistumisen jälkeen arvosanoja kysellään hyvin harvoin. Edes gradun tai maisterintutkielman arvosana on harvoin esimerkiksi työnantajien kiinnostuksen kohteena. Yliopiston sisällä arvosanoilla saattaa olla merkitystä esimerkiksi haettaessa koulutusohjelmien suuntautumisvaihtoehtoihin tai maisteriohjelmiin. Näidenkin kohdalla voisi pohtia, onko arvosanojen vertaaminen paras tapa valita sopivimmat tai motivoituneimmat opiskelijat

Joskus arvosanojen antamista perustellaan sillä, että hyvien arvosanojen tavoittelu saa opiskelijat tekemään ahkerammin töitä ja sitä kautta myös oppimaan enemmän. Etenkin suoraan lukiosta ja ylioppilaskirjoituksista tulleilla opiskelijoilla saattaakin olla jäljellä arvosanoihin keskittyviä opiskelun motivoinnin keinoja, jolloin hyvän arvosanan tavoittelu saattaa tosiaan tukea oppimista. Lisäksi arvosanat saattavat lisätä opintoihin panostamista silloin, jos osasta opintoja annetaan arvosanoja ja osasta taas ei: on ymmärrettävää, että opiskelijat panostavat enemmän niihin osiin, joista arvosanoja on tarjolla. Mutta mikäli arvosanoja ei annettaisi ollenkaan, tätä erotteluakaan erimerkityksisten kurssien välillä ei tietenkään olisi.

Arvelen itse, että mikäli arvosanoja ei annettaisi, osaamisen taso, jolla kursseista päästetään läpi saattaisi muodostua nykyistä korkeammaksi. Luulen, että ainakin itselleni olisi helpompaa vaatia opiskelijoilta enemmän suorituksen saamiseksi, jos tietäisin, että kaikkien suoritus olisi yhtä arvokas. En siis voisi paeta heikon suorituksen läpipäästämisessä siihen, että arvosana on heikko. Tämä saattaisi parantaa oppimista ja vastata paremmin sitä tosiasiallista tilannetta, että arvosanoilla ei ole yliopiston ulkopuolella paljon merkitystä.

Arvosanoista ja feministisestä pedagogiikasta keskustellaan kurssimme Helsingin-ryhmän järjestämässä tilaisuudessa 8.1.2020 kello 14-17 Taideyliopiston tiloissa. Tarkempaa tietoa kaikille kiinnostuneille avoimesta keskustelutilaisuudesta on luvassa pian.

Riikka Taavetti

Feminististä pedagogiikkaa ympäristökriisien aikakaudella?

Ilmastonmuutos on parhaillaan leikkaamaisillaan läpi yhteiskunnallisen keskustelun, ja muutkin ympäristökriisit ovat saaneet sen vanavedessä tukevampaa jalansijaa mediassa ja politiikassa. Myös feministisen tutkimuksen piirissä ympäristökysymykset hiljalleen valtavirtaistuvat historiallisesta ekofeministisestä marginaalistaan: esimerkiksi tämänvuotisilla sukupuolentutkimuksen päivillä Helsingissä ohjelmassa oli laadukas ja moniääninen, joskaan ei kovin vahvasti tutkimusorientoitunut keskustelupaneeli ilmastonmuutoksesta ja väkivallasta. Entäpä feministinen pedagogiikka – mitä annettavaa sillä on ympäristökriisien aikakaudella?

Ympäristökriisit ovat yhteiskunnallisia kriisejä: poliittisia, sosiaalisia, kulttuurisia. Sellaisina niissä ja niihin vastaamisessa on sisäänrakennettuna kysymyksiä eroista, eriarvoisuuksista ja oikeudenmukaisuudesta, jotka ovat feministisen tutkimuksen ja pedagogiikan ytimessä. Feministisen tutkimuksen kautta ympäristökriisien erojen dynamiikkaa on mahdollista ymmärtää ja feministisen pedagogiikan avulla tehdä ymmärrettäväksi. Samalla ympäristökriisit suuntaavat sekä tutkimusta että pedagogiikkaa uudelleen: esimerkiksi ei-inhimillisen luonnon ohittamaton läsnäolo, ympäristöongelmien globaali paikantuneisuus ja toiveikkaiden tulevaisuushorisonttien sumentuminen tuovat esiin uusia tai toistaiseksi aliteoretisoituja erontekoja sekä uudenlaisia tai vähänkäytettyjä näkökulmia jo näkyväksi tehtyihin eroihin kuten sukupuoleen.

Yhteiskunnalliset ympäristökriisit eivät rajoitu tietyille elämänalueille tai yhteiskuntapoliittisille sektoreille, kuten energia-, liikenne- tai maatalouspolitiikkaan, vaikka inhimillisen ja ei-inhimillisen materiaalis-diskursiivisina rajapintoina nämä toiminnot keräävätkin ansaittua huomiota. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kaltainen syvä ja laaja kriisi ulottuu perustavanlaatuisiin kysymyksiin (ihmisenä) olemisesta, tietämisestä ja tiedontuotannosta. Feministiset ontologiat, epistemologiat ja metodologiat ovat jo kauan keskustelleet kriittisesti (tieteen)filosofian valtavirtojen kanssa, ja esimerkiksi tiedon erot ja ongelmat ovat keskeisiä myös feministisessä pedagogiikassa. Tieto ymmärretään ja tehdään opetuksessa näkyväksi tilanteisena, kokemuksellisena, osittaisena ja rakentuneena sekä tietäminen eettisesti vastuullisena toimintana. Herkkä ja monipuolinen ymmärrys tiedosta ja siihen kytkeytyvästä vallasta edesauttaa monimutkaisten ja yhteiskunnallisesti lataututuneiden ilmiöiden ymmärtämistä ja niihin vaikuttamista. 

Feministisen pedagogiikan suhde meneillään oleviin ympäristökriiseihin on monilta osin avoin kysymys. Erojen ja tietämisen tematiikat ovat siinä keskeisiä, mutta epäilemättä monilla muillakin tavoilla kuin tässä lyhyesti kuvailluilla. Niiden lisäksi muita risteäviä näkökulmia voivat olla esimerkiksi kehollisuus, affektit, normit, arjen politiikka sekä solidaarisuuden ja aktivismin käytännöt. Se, millaista keskustelua ympäristökriiseistä ja feministisestä pedagogiikasta tulevaisuudessa syntyy, jää nähtäväksi – ja tehtäväksi. Osana Sukupuolentutkimuksen yliopistopedagogiikkaa -kurssin suorittamista tamperelainen työryhmä, allekirjoittanut mukaan lukien, järjestää 31.1.2020 Tampereen yliopistolla feministisen pedagogiikan iltapäivän otsikolla Kenen tieto? Entäs erot? Feminististä  yliopistopedagogiikkaa ympäristökriisien aikakaudella. Tilaisuus on avoin kaikille feminismistä, pedagogiikasta ja/tai ympäristökysymyksistä kiinnostuneille.

Miksi demokratia tarvitsee humanistista ja feminististä sivistystä

Jos joku asia minua ärsyttää nykyisessä mediakeskustelussa, se on "mielensä pahoittaminen, tarkemmin sanottuna retoriikka, jossa mikä tahansa kritiikki tai yhteiskunnallisen epäkohdan esiin nostaminen leimataan vähättelevään sävyyn mielensä pahoittamiseksi. Kiinnostavaa kyllä, tällaisessa retoriikassa asiallisesta kritiikistä hermostumista ei nähdä mielensä pahoittamiseksi. Usein tuntuu kuitenkin, että mielensä pahoittavat keskustelussa juuri ne, jotka vähättelevät toisten kriittisiä huomioita tai syrjinnän kokemuksia mielensä pahoittamiseksi – niin tunnepitoista tämä "mielensä pahoittamisen retoriikka" on. 

Teoksessaan Talouskasvua tärkeämpää. Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä Matha C. Nussbaum argumentoi taidokkaasti sokraattisen, toiset ihmiset huomioivan argumentoinnin puolesta. Vaikutuin Nussbaumin ajatuksesta, että parhaimmillaan sivistynyt keskustelu auttaa kohtaamaan toisen empaattisemmin, ja tällaisia keskustelun ja kohtaamisen taitoja tulisi opettaa kouluissa ja yliopistoissa. Nussbaum korostaa myös taiteen ja humanismin roolia näiden oppimisessa. Humanismin avulla sivistymme, taide avaa mielikuvituksemme, ja nämä ovat elintärkeitä taitoja demokratialle.

Humanistina sekä taiteen ja kulttuurin tutkijana Nussbaumin näkemykset viehättävät minua. On virkistävää lukea vaihteeksi kirjoitus humanismin puolesta, kun taiteita tai humanismia ei juuri enää arvosteta yliopistomaailmassa saati sen ulkopuolella. Kaikkialla jyllää talouskasvun logiikka. Taide, kulttuuri ja sivistys jäävät jalkoihin. Kuten Nussbaum osoittaa, pelkkään talouskasvuun keskittyminen johtaa kuitenkin tärkeiden ihmisenä olemisen taitojen, kuten empaattisten kohtaamisten, unohtamiseen. Myös keskustelu mielensä pahoittamisesta vaatisi tällaisia kohtaamisia. Olen siis Nussbaumin kannalla: lisää humanistisia aineita ja taideaineita opetusohjelmiin!

Väittäisin kuitenkin, että demokratia tarvitsee myös feminismiä – ja feminististä humanistista (tai humanismiin sisältyviä ongelmia pohtivaa posthumanistista) ajattelua. Feministinen ajattelu on aina pureutunut erilaisten erojen politiikkaan, ja juuri ymmärrys eroista ja niihin sisältyvistä valta-asemista voi auttaa kohtaamaan toisia ihmisiä eettisemmin ja ystävällisemmin. Feministinen taiteen, kirjallisuuden ja median tutkimus auttaa myös ymmärtämään, millaisia konventioita ja vallan ilmentymiä Nussbaumin korostamiin taiteen kuvitelmiin sisältyy.

Väittäisin jopa, että erojen politiikkaan syventyminen auttaa ihmisiä myös kohtaamaan eettisemmin vieraslajisia olentoja, jopa sellaisia, joihin on vaikea suhtautua "empaattisesti". Niinpä feminismillä on annettavaa suurten, koko maapalloa juuri nyt koskettavien kysymysten pohtimiseen. 

Peräänkuuluttaisinkin opetusohjelmiin sokraattisen keskustelun, humanistisen sivistyksen ja taideaineiden mahdollistaman kuvittelun rinnalle feminististä sivistystä, jonka avulla erilaisia eroja voi tunnistaa ja purkaa – ja oppia näkemään ihmiset ja vieraslajiset olennot näiden erontekojen takana.

Aino-Kaisa Koistinen

Kirjallisuus

Nussbaum, Martha C. (2011): Talouskasvua tärkeämpää. Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä. [Not for Profit. Why Democracy Needs the Humanities. Suom. Timo Soukola.] Hki: Gaudeamus.