Unohdettua lukemistoa

2000-luvulla on tasaiseen tahtiin ilmestynyt suomenkielisiä artikkeleja ja kirjoja feministisestä pedagogiikasta. Tämä saa feminististä pedagogiikkaa opettavan kasvoille leveän hymyn: on olemassa tekstivaranto, josta valita opetusmateriaaleja. Valitettavasti eksplisiittisesti feministisen pedagogiikan nimellä julkaisemisen kasvulla on ollut myös varjopuolensa. Se on siirtänyt huomiota pois sellaisesta pedagogisesta kirjallisuudesta, jota ei ole eksplisiittisesti nimetty feministiseksi pedagogiikaksi, mutta jossa on vahva feministinen vire. Eräs tällainen teos on Sanna Kivimäen, Merja Kinnusen ja Olli Löytyn toimittama teos Tilanteen taju. Opettaminen yliopistossa (Vastapaino 2006).

Kirjan näkökulma on vahvasti opettamisen arjessa eikä siinä yritetä peitellä ristiriitaisuutta, joka opettamiseen liittyy. Kirjassa avataan ristiriidassa elämistä, kamppailua opetukseen ja tutkimukseen käytetyn ajan ja panoksen välillä, opettamiseen liittyviä monenlaisia tunteita, opetuksen arjessa selviytymisestä kumpuavia oivalluksia. Saatesanoissa teosta luonnehditaan seuraavasti: ”Kirjaan on koottu vinkkejä ja vihjeitä, joita opettajilla on tapana antaa toisilleen käytävillä, kuppiloissa ja kopiohuoneissa. Kirjassa on esimerkkejä, tarinoita ja pohdintoja käytännössä koetelluista opettamisen ja oppimisen konsteista sekä opettajan mielihyvän ja mielipajan lähteistä.”

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Tila-osio käsittelee niitä reunaehtoja, joissa opettamista yliopistoissa tehdään, kuten uuden ajan kapitalismin vaikutuksia, mutta myös yliopistorakennuksista vaikuttumista. Oma-osiossa kysytään muun muassa sitä, miten opettaa mestaroimatta, miten opetuskokemuksen karttuessa siirrytään usein opettamisen esittämisestä opettamisen tekemiseen sekä miten opetetaan kollegiaalisesti. Käytännöt-osiossa tuodaan esiin arjen opetustilanteissa kerrytettyä kokemustietoa toimivista käytännöistä ja kerrotaan siitä, miten (opetus)tilanteen taju kehittyy pikkuhiljaa opetusvuosien myötä.

Kirjan ilmestymisestä on kulunut 13 vuotta. Akateemisessa keskustelussa se on suhteellisen lyhyt aika. Kirjaa lukiessa huomaa kuitenkin erityisesti (opetus)teknologisen muutoksen. Piirtoheitin on poistunut teknisten sovellusten valikoimasta. Nykyisin ei seisoskella kopiohuoneessa, koska lukemistot jaetaan tiedostoina sähköisillä opetusalustoilla ja luetaan pääasiassa ruudulta. Luentojen kuvaamisen ja tallentamisen tekniikat ovat muuttuneet niin, ettei luennoitsijaa enää tarvitse kahlita neliömetrin kokoiselle alueelle ja livelähetyksissä on mahdollista kuulla myös vastapäässä esitetyt kysymykset. Verkko-opetus ei myöskään herätä niin suuria intohimoja kuin 2000-luvun alkupuolella.

Mutta opettamiseen liittyvät tunteet eivät näytä muuttuneen. Vaikka opettamisen ympäristöt ja tavat muuttuvat, itse opetustapahtuman peruslogiikka eli vuorovaikutukselle altistuminen pysyy. Edelleen yliopistossa opettaminen innostaa, ilostuttaa, ärsyttää, jännittää, pelottaa, harmittaa, tuottaa mielihyvää ja mielipahaa. Valitettavasti myöskään yliopiston affektiivinen ilmapiiri ei juuri tunnu muuttuneen. Eeva Jokinen kirjoittaa (s. 91): ”[m]uutama vuosi sitten keksin, että yliopisto on instituutio, joka kestää kasassa pelon voimalla. Tutkijat pelkäävät, että heidän tutkimuksensa vaietaan, mitätöidään tai että niitä kritisoidaan epäreilusti. Professorit pelkäävät, etteivät ole vakuuttavia ja arvovaltaisia. Opiskelijat pelkäävät, että heidät nolataan seminaarissa. Opettajat pelkäävät, että heidän epätäydellisyytensä tulee julki. Kaikki pelkäävät olevansa tyhmiä.” Kaiken ympärille kietoutuva, toimijuutta järsivä ja kyttäämään yllyttävä pelon ilmapiiri on läsnä edelleen.

’Vanhoistakin’ teksteistä ja ei suoraan feministiseksi pedagogiikaksi nimetyistä kirjoituksista saa oivaa keskustelupintaa niin opetukseen kuin oman opetuksen ja opettajuuden pohdintaan. Pitää vain jaksaa lukea laajalla skaalalla eikä rajata kirjallisuushakujaan vain ’feministinen pedagog*’ hakusanan taakse.

hanna o.