Keskustelua kiusallisesta hiljaisuudesta

Tiedättehän sen tunteen. Keynote-esitelmä on juuri päättynyt, valot syttyneet ja puheenjohtaja huhuilee salin edessä kuulijoiden kysymyksiä. Paperit ja kansiot rapisevat, puseroja kohennellaan,  saliin laskeutuu kiusallinen hiljaisuus.

Vajoan syvemmälle mukavaan penkkiin ja toivon että joku kollegoista pian nostaisi kätensä ja laukaisisi tilanteen. Mitä isompi konferenssi, sitä todennäköisemmin joku ulkomaisista osallistujista murtaa jään ja tarttuu mikkiin. Itse en voi pyytää puheenvuoroa siitä yksinkertaisesta syystä, että en ole taaskaan onnistunut kuuntelemaan esitelmää alusta loppuun riittävän tarkkaavaisesti, tai ymmärtänyt mitä sanottiin. Mielessäni saattaa kyllä olla kysymys, mutta voi olla että olenkin ymmärtänyt juuri päinvastoin kun esitelmöitsijä on tarkoittanut, tai että hän onkin maininnut juuri sen asian minkä mainitsematta jättämisestä tekisi mieleni huomauttaa. Riskinä on että vaikutan pölkkypäältä ja munaan itseni sekä esitelmöitsijän että arvostamieni kollegoiden silmissä. Sitä riskiä en halua ottaa.  

Keskittymiseni herpaantuminen ei välttämättä tarkoita, että esitelmä olisi ollut epämielenkiintoinen. Puheen kuunteleminen on vain saattanut hetkellisesti inspiroida aivojani ajattelemaan muuta. Olen istunut lukuisilla keynote-luennoilla jäsentelemässä suttupaperilleni johdantolukua, johtopäätöksiä tai muuta työn alla olevaa. Tutkimuspuhe on omiaan virittämään aivot luovalle taajuudelle. Sanat sinkoilevat ja yhdistyvät toisiin sanoihin, mieli on kirkas, ajatus selkiytyy.

Huomiopisteen ajoittaisia siirtymiä saattavat selittää myös keynote-esitelmien kovat kielellis-kognitiiviset vaatimukset. Monen muun tavoin myös minun aivoparoilleni ääneen luetun englanninkielisen tekstin simultaanitulkkaaminen on edelleen valtava ponnistus. On ihmeellistä, että tämä akateemisen kommunikaation yksi uljaimmista muodoista kommunikoi niin surkean huonosti, ja ottaa edelleen niin huonosti huomioon erilaisilla kielellisillä valmiuksilla varustetut kuulijat.  Vielä ihmeellisempää on, että jotain  ajatuksia tällä menetelmällä ylipäätään toisinaan välittyy.

Tätä kirjoitusta inspiroi opiskelutoverin blogikirjoitus, jossa tuskailtiin tutkinto-opiskelijoiden nihkeää antautumista keskusteluun luentotilanteessa.  Mistä lähtien pedagogisiin esioletuksiimme on kuulunut, että perustutkinto-opiskelijat olisivat jotenkin luonnostaan taitavia kuuntelijoita, kun emme sitä itsekään ole? Entä miksi oletamme, että opiskelijat olisivat suulaita ja sanavalmiita debatoijia luokkahuoneessa kuin amerikkalaisen high school - draaman henkilöt? Mistä tämänkaltainen, amerikkalaistyyppinen spontaanin keskustelun ideaali on yliopistopedagogiikkaan ylipäätään rantautunut? Yhtenä avaintekstinä voi varmasti pitää bell hooksin 2007 suomennettua Teaching to Transgress -esseekokoelmaa  vuodelta 1994, jossa korostetaan kriittisen pedagogiikan hengessä opetustilanteiden vallankumouksellista potentiaalia.

Amerikkalaisessa koulujärjestelmässä korostetaan antiikin retoriikan perinteestä ammentavaa puheviestintää ja julkisen puhumisen ja argumentoinnin taitoa. Suomessa opiskelijat puolestaan tulevat yliopistoon tyypillisesti ylioppilaskirjoitusten jälkeen, jossa testataan luetun ymmärtämistä, kuullun ymmärtämistä ja argumentointia. Kirjallisesti. Meikäläiseen, saksalais-skandinaaviseen koulujärjestelmään suullinen ilmaisu ei yksinkertaisesti ole kuulunut. Tältä taustalta ponnistavat tutkinto-opiskelijamme ovat todennäköisesti vähintään yhtä kiusaantuneita spontaanin keskustelun vaatimuksesta kun me ja muut penkkeihimme vajoavat kollegamme konferenssien keynote-esitelmien jälkeen. 

Note to self and others: ryhmäkeskustelu ei synny luonnostaan vaan vaatii harjoittelua. Luento-opetusta ei siis kannata rakentaa amerikkalaismallisen keskusteluihanteen varaan. Jos et halua luennoida itse koko käytettävissäsi olevaa aikaa, muodosta pareja tai pienryhmiä ja anna spesifi kysymys käsiteltäväksi, tai teetä luentoon tai lukemistoon liittyvä soveltava tehtävä. Spontaania keskustelua voi syntyä ja kysymyksiä herätä. Tätä ei pidä kuitenkaan kannata pitää luento-opetuksen ensisijaisena päämääränä tai onnistumisen kriteerinä. Muista, että myös hiljainen opiskelija voi olla hyvä opiskelija. 

hooks, bell (2007) Vapauttava kasvatus. (Jyrki Vainonen suom.) Marjo Vuorikoski & Hilkka Rekola toim. Helsinki, Kansanvalistusseura.

Toivonen, Anni (2018) Ryhmäyttäminen ja äänen antaminen. Anu Laukkanen et al. toim. (2018) Feministisen pedagogiikan ABC. Opas ohjaajille ja opettajille. Tampere: Vastapaino, 161-166.  

Laura Saarenmaa